Pitkään on tullut oltua jälleen kirjoittamatta, sellaista se näyttää edelleen olevan. Kynnys uudelleen kirjoittamiseen on korkea – valitettavasti. Ja nytkin lopullinen ponnistus johtui jostakin, mitä minulle kävi viime lauantaina. Melkoisen outo ja ikäväkin juttu. Tai ehkä ei nyt outo, mutta outona itse sitä loppujen lopuksi käsittelin. Jotenkin tarve saada se jotenkin kirjattua pois, etteivät nuo sisällä olleet tuntemukset liikaa surkastu.

Meillä oli tyttäreni kanssa keskustelua loppukesän tekemisistä. Nuori 17-vuotias kaunokainen toki haluaa tehdä itsekin asioita – paljon myös sellaista, jota isä ei oikein mielellään soisi vielä tapahtuvankaan. Tosin jos hän jäisi minun täydellistä hyväksyntääni kaikessa odottamaan, häneltä varmaankin jäisi helposti nuoruus ja aikuistuminen kokonaan kokematta – no toivottavasti nyt ei kuitenkaan, mutta ainahan isän tyttö on isän tyttö, nyyh. Mutta nyt olen hairahtumassa harhateille...

No, noista tekemisistä tuli sitten puhetta, että kun olen ollut nyt koko alkukesän sidottuna rivitaloasuntooni lonkkaleikkauksesta - toisesta - toipumisessa, haluaisin luonnollisesti viettää mahdollisimman paljon loppukesästä mökillä. Ja tällä viikolla toivottavasti sitten sinne pääsisin. Tytär mukaan alkuun, viikonlopun viettoon muualle ja sitten toivottavasti takaisin sinne. Tylsäähän se toki välillä on, mutta kyllä hänkin on siellä aina tuntunut ainakin jollakin tasolla viihtyneen. Jotenkin siinä kuitenkin tuli kiistaa, että ei hän oikein haluaisi tehdä mitään suunnitelmia etukäteen vaan tehdä sitä mikä hyvältä kulloinkin tuntuu. Jos siihen kuuluu mökilläoloa, se on oikein, mutta ei hän halua luvata moista. Ehkä siinä hieman äänenpainotkin nousivat - puolin sun toisin. Ja sitten minä jotakin siinä toteamaan siitä, että toivoisin joskus kuulevani nauhoitteen hänen tammikuussa antamastaan samanlaisesta melko kovaäänisestä palautteesta äitillensä - kun tämä aina jo alkuvuodesta ellei jopa aiemmin on suunnittelemassa monen viikon lomaa jossakin eteläisemmän euroopan maassa uuden miehensä ja tämän lasten kanssa. Johon tyttäreni sanoi jotakin tähän tyyliin: ”Hei, onhan se nyt ihan eri asia lähteä Portugaliin kuin jonnekin (rupuiselle) mökille”.

Minulta meinasi vaan yhtäkkiä henki salpaantua, suusta ei tullut mitään ääntä. Ja sitten hetken siinä tuolilla istuttuani, koin vain, että minun on pakko lähteä ulos – yhtään mitään en uskaltanut edes yrittää sanoa. Tuntui vain että päässä humisee kyynelten meinatessa tulla väkisin silmiin (mikä valitettavan ”hyvä” merkki siitä, etten edelleenkään ole kovin hyvin kaikesta aikaisemmasta toipunut). Otin siis hengitystäni pidätellen kyynärsauvat käsiini, avaimen taskuuni ja vaan lähdin hiljaa siltä seisomalta ulos. Hetken aikaa käveltyäni – vähän syrjemmälle – kyyneleet vaan tulvivat samalla kun alkoi tuntua että pitäisi huutaa epätoivosta ja tuskasta. Enkä edes ymmärtänyt miksi – kornia vai mitä ? Kaippa siinä tulikin huudettua...

Hetken siinä käveltyäni pystyin jo alkamaan analysoida tilannetta hieman maltillisemmin – niin sitä, mitä oli sanottu kuin sitä miten olin siihen reagoinut yrittäen ymmärtää mistä moinen reaktio johtui. Eihän se sanominen nyt kuitenkaan niin ihmeellistä ollut – loppujen lopuksi. Jotenkin se taitaa olla niin, että vaikka ei tytär nyt ehkä noin ajatellutkaan, niin itse omassa mielessäni olen kuitenkin mieltänyt, että minulle nuo ajat hänen kanssaan ovat olleet vähintään yhtä tärkeitä kuin hänen äitillensä nuo hänen yhteiset – ulkomaiset – lomapäivänsä tyttäremme kanssa (joskus myös pojat mukana). Onhan ne minulle sovittu ja oikeutettu vai mitä ? Yhtä paljon kesällä minun kanssani lomailua kuin äitinsä kanssa. Niin minä ajattelin ja vaikka en sitä - samaa määrää - yleensä ole saanutkaan niin sentään lähestulkoon... Mutta tyttärelle ne ulkomaanpäivät ovat paljon tärkeämpiä kuin minun ja mahdollisesti hänen tai yhteisten ystäviemme kanssa vietetyt lomapäivät perinteisissä mökkimaisemissa – jossa hän on vielä itse yhtenä omistajana vanhempieni luovuttua omistuksesta minun, sisarteni ja lasteni hyväksi. Miten minä työtön edes voin kuvitella voivani kilpailla moisessa kisassa jos se noin on ? Ei minulla ole varaa maksaa viikkojen etelänmatkoja (ja vaikka olisikin, itse olen oppinut nauttimaan Suomen kesästä siten, että jos täältä pitää matkalle lähteä niin mieluiten muulloin kuin kesällä, jolloin on kuitenkin käytettävissä muiden kadehtima ihana mökkimaisema). Eli olin siis jo menettänyt kamppailun tyttäreni – ja kaiketikin muidenkin lasteni osalta. Kamppailun, jota en edes oikein tiennyt olevan olemassa tai ainakaan en halunnut sellaista tunnustaa olemassa olevan. Tuntuu jotenkin epätoivoiselta. Onko siis parempi luovuttaa kaiken muunkin suhteen. Myydä asunto ja lähteä häntä koipien välissä jonnekin ties minne ilman että kertoisin kenellekään. Lopettaa kaikki haihattelu myös lasteni suhteen....

Tuollaiset ajatukset siis ensimmäisenä tulivat mieleen yksikseni kävellessäni ja metsän reunassa istuskellessani. Se, ovatko ne oikeutettuja, on epärelevantti asia. Se, että sellaiset ajatukset tulivat mieleeni, on relevanttia. Minua rupesi mietityttämään se, miksi moiset ajatukset tulivat mieleen, mitä ne kertovat minusta, suhteestani lapsiini ja siitä, näenkö asioita jotenkin vainoharhaisesti ja itsekeskeisesti. Kun kuitenkin lapseni olivat erovaiheessa ja sen jälkeen ne kolme tärkeintä asiaa, jonka takia halusin yrittää jaksaa eteenpäin läpi kaiken epätoivon ja tuskan. Olenko siis jotenkin takertunut heihin ja minua odottaakin seuraava ”kuolema” sitten, kun he kaikki ovat minut lopulta tuominneet. Ja niinhän siinä käy, jos sitä pelkään enkä osaa vilpittömästi ja täysillä nauttia yhteisistä hetkistä heidän kanssaan. Ainakin itse kuitenkin uskon sen verran mielen voimiin ja esim. NLP:ssä esitettyihin ajatuksiin. Ja kun olen halunnut ja yrittänyt ja mielestäni osannutkin nauttia noista hetkistä... mutta nyt epäilyttää, onko se sittenkään ollut niin. Tai ovatko lapseni yleensäkään nauttineet millään tavalla noista hetkistä – ehkä ne ovat vain olleet jonkinlaista pakkopullaa velvollisuudentunnosta surkuhupaisaa isäukkoa kohtaan. Ehkä he ovatkin tosiaankin vain odottaneet niitä äitinsä ja tämän miehen maksamia ulkomaanmatkoja, että voisivat itse nauttia kunnon ”perhe-elämästä”. No, huomaan itsekin olevani solmussa, joten jätetään tämä tähän...

Tällainen pohdinta usein johtaa myös ainakin lyhyeen katsaukseen johonkin menneisyyden juttuun. Minulle tuli – tällä kertaa – mieleen tietty isäni käyttäytymismalli kerran mökillä. Olin jo varmaankin aikuisten kirjoissa ja kun isäni mielestäni tarpeettomasti ripitti äitiäni jostakin itselleni varsin vähäpätöisestä asiasta, tulin osallistuneeksi keskusteluun moittimalla isääni asiasta ja jotakin... No, isä lähti siitä melko nopeasti hänkin pois – kuitenkin jotakin vihapäissään minullekin todeten - niemenkärkeen mietiskelemään ja seisoskelemaan. Jäin itse hieman mattimoilasena istuskelemaan, mitenkäs tässä noin... ja vähän ajan päästä äitini käski mennä pyytämään isältäni anteeksi. Hieman sanoin vastaan, mutta nopeasti kuitenkin myönnyin ja kävin pyytämässä anteeksi ja kait sen sainkin. Mutta oikeastaan tapaus on hämmentänyt minua vuosikymmeniä jonkin verran enkä oikein koskaan ole ollut täysin sinut sen kanssa, että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Miksi olisi, kun kerta isäni oli se suurempi väärintekijä eikä hän pyytänyt keneltäkään anteeksi. (Eikä muuten yleensäkään hänellä moinen juttu ollut lapsuudessani mitään ominaisinta toimintatapaa. Mutta äitini kyllä piti pyytää jos jotakin vain oli tullut tehtyä huonosti. Ja kyllä meidät lapsetkin opetettiin ”hyvin” moiseen tapaan. Mistä en itse asiassa ole ollenkaan pahoillani, kyllä anteeksi pyytämisen kyky on kuitenkin hyvä ja arvostettava ominaisuus ihmisessä – ainakin minun mielestäni).

No, miksi tuo tilanne tuli mieleeni. Tietenkin sen takia, että se tuntui hyvin samanlaiselta tuon edellä kertomani itselleni tapahtuneen kanssa. Ja vaikka kukaan sitä ei ollutkaan ehdottamassa, pyysi tyttäreni tilannetta tekstiviestillä anteeksi – todennäköisesti tietämättä edes mistä loppujen lopuksi oli kyse. Sen verran poikettiin aiemmasta kaavasta, että vastasin hänelle ettei hänellä nyt varsinaisesti ole anteeksipyydettävää vaan enempi se tarve on minulla hänen suuntaansa kun käyttäydyin kuten käyttäydyin. Ja sitä mieltä olen nytkin, mutta... pitäisikö tuosta nyt ruveta nostamaan hänen kanssaan keskustelua vai ei. Auttaisiko se, jos hän ymmärtäisi miksi toimin kuten toimin, satuttaisiko se häntä, varoisiko hän tarpeettomasti moisen tapahtuman uusiutumista tai jotakin muuta. En tiedä, mutta jotenkin nyt ainakin tuntuu, että parempi vaan purkaa omaa painetta sillä, että kirjoitan tämän jutun tänne ja yritän antaa ajan parantaa tuotakin haavaa. Ja se varmasti helpottaa, jos voin ymmärtää omaa käyttäytymistäni, jolloin voin ehkä muuttaakin sitä. Ilman tiedostamista ei ole motivaatiota eikä voi asettaa tavoitteita. Sen olen oppinut moneen kertaan...

Siinä pohdintoja tuosta tilanteesta. Palatessani lopulta kotiin tyttäreni oli jo lähtenyt kaverinsa synttäreille – josta johtuen anteeksipyyntö tekstarilla. Jotenkin olen pettynyt itseeni, luulin jo olevani varmempi itsetunnostani ja sieluntasapainostani, mutta melkoisen pienet laineet keikuttavat vieläkin koko venettä. Enkä voi hyväksyä sitä, kun olen tehnyt tietoisen päätöksen vastakkaisesta.

Niin, vielä hieman siihen alkuperäiseen tilanteeseen. Miten eroperheiden lasten lomista yms. pitää ajatella. Niin monesti me aikuiset – kuten minäkin edellä – sorrumme ajattelemaan, että se on meidän perimmäinen oikeutemme, että saamme pitää lapsemme itsellämme tai viettää heidän kanssaan nk. laatuaikaa. Vähintään yhtä paljon ja mieluummin hieman enemmän kuin exämme. Mutta eihän se niin ole, EI. Kyllä se on juuri päinvastoin, lapsillamme on oikeus viettää meidän kanssamme sitä laatuaikaa, jossa koetaan yhdessä hienoja tai vähän arkisempiakin asioita – ainakin omasta mielestäni vielä siten, että yritämme opastaa heitä eri tavoin kasvun ja aikuistumisen tiellä kohtaamaan niin hyviä kuin väistämättä vastaan tulevia ikävämpiäkin asioita. Ja jos emme itse osaa sitä aidosti, miten voimme ohjata muitakaan ? Jos lapsen parhaaksi on joskus hieman epätasainen jako, siihen pitänee akuutisti tyytyä vaikka se ei aina niin mukavaa olisikaan. Ja ainakin asiasta pitää puhua hillitysti ja rakentavasti – mieluiten vanhempien välillä jos se vain on mahdollista. Ei voi olla kummankaan etu, että eron toinen osapuoli jatkuvasti dominoi – jolloin suurin kärsijä helposti voi olla lapsi. Helposti tämä ajatus vaan välillä meinaa kadota, kun exän käyttäytyminen aiheuttaa itsessä kauhun sekaisin kylmiä väreitä. Tai mitä lie kenelläkin. Toivottavasti tämä ei ole yleinen tilanne vaan itse kuulun vähemmistöön.

Ja pitää myös muistaa, että lapsemme ovat meillä vain lainassa. Aikuistuessaan he muodostavat omat perheensä, joissa meillä toki rooli on, mutta se rooli ei saa olla liian merkittävä, jotta se ei aiheuta epätasapainoa siihen heidän perheeseensä. Kun minullakin on kaksi jo aikuisiässä olevaa poikaa, en voi heiltä mitään minun kanssani oloa edellyttää mutta voin toki esittää toivomuksia, että he kaiken muun tekemisen lisäksi löytäisivät aikaa myös minunkin kanssani oloon - niin mökillä kuin muuallakin. Mutta vaatimisen, taivuttelun ja hienovarmaisen kiristämisen aika on jo mennyt - jos sitä koskaan on ollutkaan. Ja kyllähän hekin sitä tekevät, siis viettävät aikaa kanssani. Ei aina ehkä yhtä paljon kuin äitinsä mutta toinen varmasti enempi minun kanssa ja toinen ehkä sitten hitusen enempi äitinsä kanssa.

Siinä tällä kertaa. Tuo kirjoittamisen tarve on nyt tältä erää taas tyydytetty. Mutta paljon on tapahtunut sitten marraskuun, joten tulen varmuudella palaamaan todennäköisesti useammankin kirjoituksen kera nyt lähiaikoina – mikä sekin tosin on suhteellinen käsite.