Tämä on yksi itseäni tosi paljon mietityttänyt asia. Onko kyse vain minusta vai onko se yleisempi ilmiö ? Suomalaisen miehen ongelma, länsimaisen miehen ongelma tai jopa yleensäkin miehen ongelma. Vai vain tosiaankin minun ja joidenkin harvojen kaltaisteni raukkapoloisten ongelma ? Yritän käsitellä asiaa näennäisen objektiivisesti ja yleistäen, vaikka esimerkkinä minulla oma itseni lähinnä onkin. Siis mukamas-tekniikalla toimitaan ;-). Ja itseni tuntien siinä todennäköisesti pahasti epäonnistutaan.

Mutta vakavasti puhuen. Jostain kumman syystä naisille ei ole mitenkään vaikeaa purkautua toiselle naiselle omista huolistaan ja pahoinvoinnistaan. Siitä kuinka mies on ollut täysin mahdoton, pettänyt (tavalla tai toisella, lupauksen tai jotakin muuta), valehdellut jne. Jos olen ymmärtänyt oikein, ei ole mitenkään mahdotonta, että toisensa tunteva isompikin naisporukka saattaa paljastaa toisilleen hyvinkin luottamuksellisen tuntuisia asioita parisuhteistaan ja siitä romuluisemmasta puoliskostaan. Vai olenko pahasti harhainen ? Saatan olla, mutta tällainen käsitys minulla on. Ja joka tapauksessa tuo ensimmäinen väittämäni pitää hyvinkin paikkansa ainakin minun empiirisen, kokemusperäisen otantani mukaan. Siis se, että naiset keskustelevat toistensa kanssa ongelmistaan huomattavan paljon helpommin kuin miehet. Vai väittääkö joku vastaan ?

En nimittäin ole kovinkaan montaa kertaa kuullut selvänä olevan suomalaisen miehen puhuvan parisuhdeongelmistaan ukkoporukassa. Tai edes miespuoliselle yksittäiselle ystävälleen, vaikka toki varmaankin sitäkin tapahtuu. Toki silloin kun ollaan sopivasti alkoholin vaikutuksen alaisena (=kännissä), myös miesten lukot voivat purkautua, mutta silloinkaan se ei niin varmaa ole. Usein silloinkin ehkä vaan öristään, että ”hyvin menee” tai ”tässähän tämä” ja siirretään puheet urheiluun, metsästykseen, autoihin, avaruuteen, musiikkiin, kvanttiteoriaan jne. No, toki huumorin varjolla on kyllä varmaan usein puhuttu, että ”on niitä naisia vaikea ymmärtää”, mutta että siitä oltaisiin vielä päästy johonkin todellisten tunteiden avaamiseen tai syvälliseen, analyyttiseen keskusteluun... Ei se nyt varmaankaan mahdotonta ole, mutta kyllä tosi paljon harvinaisempaa kuin naisten keskuudessa. No, naisten keskuudessa ei sitten – ainakaan oman kokemukseni perusteella – tarvitse olla niin kovin analyyttinen vaan jo se riittää, että pääsee sanomaan asioita ja purkamaan tuntojaan. Miehille taas asioiden esille tuominen ilman analysointia ja jonkinlaiseen ratkaisuun pyrkimistä tuntuu monasti olevan melko hankalaa. No, ehkä puhun nyt vain keski-ikäisemmän ihmisen ja heidän vanhempiaan seuranneen miehen näkövinkkelistä ja nuoremmat ikäpolvet ovat saaneet muutettua tätä tilannetta, mene ja tiedä.... Mutta nyt olen hieman eksymässä varsinaisesta aiheesta, joten palataampa.....

Siis miesten kykenemättömyydestä puhumaan. Parisuhteestaan ja ongelmistaan jonkin muun tahon kanssa kuin sen parisuhteen toisen osapuolen. (Tästä parisuhteeseen liittyvästä dialogista ehkä joskus ehkä hieman myöhemmin....). Itselleni on ollut todella vaikeaa jos kohta melkein mahdotonta puhua aikanaan ja vielä nykyäänkin entiseen parisuhteeseeni liittyneistä ongelmista. Siitä, miten exäni minua kohteli ja satutti, miten minua vietiin ja muilutettiin tietyssä vaiheessa kuin sikaa säkissä. Ehkä siitä ei pidäkään puhua, mutta käsitykseni mukaan exäni kyllä ainakin jonkin verran puhui minusta omasta näkövinkkelistään. Tai sitten vain olen ymmärtänyt asioita väärin.

Parhaiten olen pystynyt avautumaan ainakin parisuhdeongelmistani itselleni ennestään ventovieraiden ihmisten keskellä. Ensin jälkikäteen aivan liian aikaisin eroni jälkeen käymässäni Fisherin eroseminaarissa keskustellen asioista muiden osallistujien kanssa – exäni oli siinä vaiheessa kuitenkin muidenkin mielestä vielä niin kauniisti korokkeelle nostettu satuolento, että... Mutta jo silloin pystyin puhumaan omista silloisista tuntemuksistani melko rehellisesti ja avoimesti. Toinen ulkopuolisen kanssa käymäni keskusteluvaihe oli, kun hakeuduin eräässä vaiheessa Miesten Kriisikeskuksen psykologin pakeille. Jossa meni pari-kolme kuukautta kerran viikossa kahdessa. Sinänsä hyvää keskustelua, mutta itseäni häiritsi siinä se, että tuo psykologi enempi vain kuunteli ja herätti kysymyksiä eikä pyrkinyt mitenkään tuomaan omia näkemyksiään esille. No, se toki käsittääkseni onkin psykologin rooli, mutta silti se oli hieman itselleni yllättävää. Eikä niin tavoitteellista ;-). Mutta kyllä se auttoi – ei vain riittävästi.

Olen toki pystynyt jonkun kerran puhumaan asioistani ystävienikin kanssa. Kerran kun hyvä ystäväni (miespuolinen) juotti minulle mökillään yömyöhään hyvää viskiä ja muita arvojuomia, kielenkantani aukenivat jonkin verran – mutta heti aamulla tuntui pahalta ja nololta, miksiköhän ? Mutta yleisesti ottaen näistä asioista puhuminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntevat myös exäni. No can do. Muutaman kerran melko pian eron jälkeen parin naispuolisen exäni kanssa yhteisen ystävämme kanssa pystyin puhumaan jonkin verran tuntemuksistani, toivottomuudestani ja sen sellaisesta. Muutaman virkkeen, hetken. Ja kuitenkin loppujen lopuksi enempi käytännön järjestelyistä. Mutta että olisin puhunut jotakin siitä, mitä toinen teki, miten se nimenomainen asia minuun sattui ja sen sellaista – ei vaan onnistu, ei. Ehkä se ei onnistu tämänkään kanavan kautta, mutta mahdollisesti sitä jossakin vaiheessa yritän, ehkä en. Saa nähdä. Nyt kuitenkin pääpaino ainakin omassa mielessä noissa tuntemuksissa.

Entäs moinen keskusteleminen yhteisten miestuttavien kanssa ? Jotenkin sitä vaan turruttaa itsensä puhumaan jostakin aivan muusta kuin ”mokomasta hömpästä”. Pitää hampaat irvessä naamaristaan kiinni eikä paljasta sitä, kuinka paljon sisällä kuohuu (Sama muuten ainakin oman perheen jäsenten kanssa !). Eikä multa kyllä ole kovin moni mies tullut kysymään, sattuuko minua sisältä, miten erosta on selvitty tai mitään vastaavaa. Itse asiassa onkohan kukaan ? Myönnän suoraan kyllä myöskin, etten sitä ole osannut itsekään tehdä aikoinaan muiden vastaavassa tilanteissa olleiden osalta – no, nyt kyllä tiedän paremmin, jolloin toteutuskin ehkä muuttuu. Toivottavasti en joudu tätä aikomustani toteuttamaan...

Ei tuo toisen miehen kanssa keskustelu omasta parisuhteestaan – nykyisestä tai entisestä - todellakaan siis kovin helppoa ole. Tai muistakaan ongelmista. Epämääräisenä irtiottona arjesta lähetin tänä vuonna loppujen lopuksi varsin tunteikkaan (= aivan liian tunteikkaan) ystävänpäivätervehdyksen ystävilleni. Jälkikäteen asiaa syvällisemmin pohtiessani se varmaan oli myös jonkinlainen alitajuntainen avunhuuto, kun kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle, vaikka toki se myös oli aito ja oikea ystävänpäivätervehdykseni. Johon sain lukuisia sähköpostivastauksia – ja yhden puhelinsoiton. Tuo soitto tuli eräältä miespuoliselta opiskeluajoilta peräisin olevalta ystävältäni, johon ja jonka puolisoon yhteyteni jotenkin oli alkanut mennä hyvinkin satunnaiseksi – enempi joulukorttitervehdysten ja vappuaamun Ullanlinna-tapaamisten tasolle (tuttua varmaan useimpien arjessa, eikö totta).

Mutta hänen lyhytkin soittonsa todella merkitsi ja lohdutti paljon – toki nuo sähköpostivastauksetkin, mutta tuo soitto todellakin pysäytti ja nosti mielialaa. Hän suoraan sanoi, että on valmis kuuntelemaan, puhumaan ja auttamaan, varmaankin vaimonsa kanssa, jos niin haluaisin – ja silti. Silti kun toinen antaa lähestulkoon hopeatarjottimella pyyteettömästi sinulle jotakin, miksi sen vastaanottamisen pitää olla ainakin minulle niin vaikeaa ja tuskaista. Minun on todella ollut vaikeaa ymmärtää tätä. Vaikka monta kertaa olen sen jälkeen ollutkin puhelin kädessäni ja valinnut jo numeron. Mutta että voisin vielä painaa sitä lopullista soiton käynnistävää nappia... miksi sen painaminen on minulle niin vaikeaa. MIKSI ? En ymmärrä. Ja silti sitten saatan kyynelehtiä yksikseni tuskaisena kotonani iltamyöhään nukahtaessani tai aamulla herätessäni, suihkussa ollessani, autossa ajaessani tms. Miksi hemmetissä minun pitää olla tällainen ??? Haluan soittaa, haluan tavata, haluan puhua – mutta en kykene. Hölmöä, eikö totta. Epäilyttää välillä, että jotenkin alitajuntaisesti haluankin tuhoutua, en enää haluakaan saada apua. Haluan jättää tämän maailman... Mutta silti elämänusko on pysynyt edes jollakin lailla. Ja moni asia hyvin.

Joku psykologi nyt toki osaisi varmaankin heti sanoa, mistä tämä moinen johtuu. Mutta itselleni, omasta mielestäni useinkin hyvinkin objektiivisesti ja analyyttisesti ja tavoitehakuisesti omiakin asioitani käsittelevälle ihmiselle on niin vaikea ymmärtää, että tunteet – ja vielä pahat sellaiset - pystyvät viemään voiton niin helposti ja järjen täysin kyykyttämällä. Tämä asia häiritsi itseäni jo erovaiheessa, kun kyllä pystyin niitä asioita käsittelemään hyvinkin kylmäpäisesti tietyssä vaiheessa, mutta silti nuo tunteet tulivat ja sotkivat kaiken. Ehkäpä tämä nyt jossakin vaiheessa helpottuu tämäkin... toivossa eletään.