maanantai, 2. heinäkuu 2012

Lasten lomista, anteeksipyytämisestä ja vähän kait muustakin

Pitkään on tullut oltua jälleen kirjoittamatta, sellaista se näyttää edelleen olevan. Kynnys uudelleen kirjoittamiseen on korkea – valitettavasti. Ja nytkin lopullinen ponnistus johtui jostakin, mitä minulle kävi viime lauantaina. Melkoisen outo ja ikäväkin juttu. Tai ehkä ei nyt outo, mutta outona itse sitä loppujen lopuksi käsittelin. Jotenkin tarve saada se jotenkin kirjattua pois, etteivät nuo sisällä olleet tuntemukset liikaa surkastu.

Meillä oli tyttäreni kanssa keskustelua loppukesän tekemisistä. Nuori 17-vuotias kaunokainen toki haluaa tehdä itsekin asioita – paljon myös sellaista, jota isä ei oikein mielellään soisi vielä tapahtuvankaan. Tosin jos hän jäisi minun täydellistä hyväksyntääni kaikessa odottamaan, häneltä varmaankin jäisi helposti nuoruus ja aikuistuminen kokonaan kokematta – no toivottavasti nyt ei kuitenkaan, mutta ainahan isän tyttö on isän tyttö, nyyh. Mutta nyt olen hairahtumassa harhateille...

No, noista tekemisistä tuli sitten puhetta, että kun olen ollut nyt koko alkukesän sidottuna rivitaloasuntooni lonkkaleikkauksesta - toisesta - toipumisessa, haluaisin luonnollisesti viettää mahdollisimman paljon loppukesästä mökillä. Ja tällä viikolla toivottavasti sitten sinne pääsisin. Tytär mukaan alkuun, viikonlopun viettoon muualle ja sitten toivottavasti takaisin sinne. Tylsäähän se toki välillä on, mutta kyllä hänkin on siellä aina tuntunut ainakin jollakin tasolla viihtyneen. Jotenkin siinä kuitenkin tuli kiistaa, että ei hän oikein haluaisi tehdä mitään suunnitelmia etukäteen vaan tehdä sitä mikä hyvältä kulloinkin tuntuu. Jos siihen kuuluu mökilläoloa, se on oikein, mutta ei hän halua luvata moista. Ehkä siinä hieman äänenpainotkin nousivat - puolin sun toisin. Ja sitten minä jotakin siinä toteamaan siitä, että toivoisin joskus kuulevani nauhoitteen hänen tammikuussa antamastaan samanlaisesta melko kovaäänisestä palautteesta äitillensä - kun tämä aina jo alkuvuodesta ellei jopa aiemmin on suunnittelemassa monen viikon lomaa jossakin eteläisemmän euroopan maassa uuden miehensä ja tämän lasten kanssa. Johon tyttäreni sanoi jotakin tähän tyyliin: ”Hei, onhan se nyt ihan eri asia lähteä Portugaliin kuin jonnekin (rupuiselle) mökille”.

Minulta meinasi vaan yhtäkkiä henki salpaantua, suusta ei tullut mitään ääntä. Ja sitten hetken siinä tuolilla istuttuani, koin vain, että minun on pakko lähteä ulos – yhtään mitään en uskaltanut edes yrittää sanoa. Tuntui vain että päässä humisee kyynelten meinatessa tulla väkisin silmiin (mikä valitettavan ”hyvä” merkki siitä, etten edelleenkään ole kovin hyvin kaikesta aikaisemmasta toipunut). Otin siis hengitystäni pidätellen kyynärsauvat käsiini, avaimen taskuuni ja vaan lähdin hiljaa siltä seisomalta ulos. Hetken aikaa käveltyäni – vähän syrjemmälle – kyyneleet vaan tulvivat samalla kun alkoi tuntua että pitäisi huutaa epätoivosta ja tuskasta. Enkä edes ymmärtänyt miksi – kornia vai mitä ? Kaippa siinä tulikin huudettua...

Hetken siinä käveltyäni pystyin jo alkamaan analysoida tilannetta hieman maltillisemmin – niin sitä, mitä oli sanottu kuin sitä miten olin siihen reagoinut yrittäen ymmärtää mistä moinen reaktio johtui. Eihän se sanominen nyt kuitenkaan niin ihmeellistä ollut – loppujen lopuksi. Jotenkin se taitaa olla niin, että vaikka ei tytär nyt ehkä noin ajatellutkaan, niin itse omassa mielessäni olen kuitenkin mieltänyt, että minulle nuo ajat hänen kanssaan ovat olleet vähintään yhtä tärkeitä kuin hänen äitillensä nuo hänen yhteiset – ulkomaiset – lomapäivänsä tyttäremme kanssa (joskus myös pojat mukana). Onhan ne minulle sovittu ja oikeutettu vai mitä ? Yhtä paljon kesällä minun kanssani lomailua kuin äitinsä kanssa. Niin minä ajattelin ja vaikka en sitä - samaa määrää - yleensä ole saanutkaan niin sentään lähestulkoon... Mutta tyttärelle ne ulkomaanpäivät ovat paljon tärkeämpiä kuin minun ja mahdollisesti hänen tai yhteisten ystäviemme kanssa vietetyt lomapäivät perinteisissä mökkimaisemissa – jossa hän on vielä itse yhtenä omistajana vanhempieni luovuttua omistuksesta minun, sisarteni ja lasteni hyväksi. Miten minä työtön edes voin kuvitella voivani kilpailla moisessa kisassa jos se noin on ? Ei minulla ole varaa maksaa viikkojen etelänmatkoja (ja vaikka olisikin, itse olen oppinut nauttimaan Suomen kesästä siten, että jos täältä pitää matkalle lähteä niin mieluiten muulloin kuin kesällä, jolloin on kuitenkin käytettävissä muiden kadehtima ihana mökkimaisema). Eli olin siis jo menettänyt kamppailun tyttäreni – ja kaiketikin muidenkin lasteni osalta. Kamppailun, jota en edes oikein tiennyt olevan olemassa tai ainakaan en halunnut sellaista tunnustaa olemassa olevan. Tuntuu jotenkin epätoivoiselta. Onko siis parempi luovuttaa kaiken muunkin suhteen. Myydä asunto ja lähteä häntä koipien välissä jonnekin ties minne ilman että kertoisin kenellekään. Lopettaa kaikki haihattelu myös lasteni suhteen....

Tuollaiset ajatukset siis ensimmäisenä tulivat mieleen yksikseni kävellessäni ja metsän reunassa istuskellessani. Se, ovatko ne oikeutettuja, on epärelevantti asia. Se, että sellaiset ajatukset tulivat mieleeni, on relevanttia. Minua rupesi mietityttämään se, miksi moiset ajatukset tulivat mieleen, mitä ne kertovat minusta, suhteestani lapsiini ja siitä, näenkö asioita jotenkin vainoharhaisesti ja itsekeskeisesti. Kun kuitenkin lapseni olivat erovaiheessa ja sen jälkeen ne kolme tärkeintä asiaa, jonka takia halusin yrittää jaksaa eteenpäin läpi kaiken epätoivon ja tuskan. Olenko siis jotenkin takertunut heihin ja minua odottaakin seuraava ”kuolema” sitten, kun he kaikki ovat minut lopulta tuominneet. Ja niinhän siinä käy, jos sitä pelkään enkä osaa vilpittömästi ja täysillä nauttia yhteisistä hetkistä heidän kanssaan. Ainakin itse kuitenkin uskon sen verran mielen voimiin ja esim. NLP:ssä esitettyihin ajatuksiin. Ja kun olen halunnut ja yrittänyt ja mielestäni osannutkin nauttia noista hetkistä... mutta nyt epäilyttää, onko se sittenkään ollut niin. Tai ovatko lapseni yleensäkään nauttineet millään tavalla noista hetkistä – ehkä ne ovat vain olleet jonkinlaista pakkopullaa velvollisuudentunnosta surkuhupaisaa isäukkoa kohtaan. Ehkä he ovatkin tosiaankin vain odottaneet niitä äitinsä ja tämän miehen maksamia ulkomaanmatkoja, että voisivat itse nauttia kunnon ”perhe-elämästä”. No, huomaan itsekin olevani solmussa, joten jätetään tämä tähän...

Tällainen pohdinta usein johtaa myös ainakin lyhyeen katsaukseen johonkin menneisyyden juttuun. Minulle tuli – tällä kertaa – mieleen tietty isäni käyttäytymismalli kerran mökillä. Olin jo varmaankin aikuisten kirjoissa ja kun isäni mielestäni tarpeettomasti ripitti äitiäni jostakin itselleni varsin vähäpätöisestä asiasta, tulin osallistuneeksi keskusteluun moittimalla isääni asiasta ja jotakin... No, isä lähti siitä melko nopeasti hänkin pois – kuitenkin jotakin vihapäissään minullekin todeten - niemenkärkeen mietiskelemään ja seisoskelemaan. Jäin itse hieman mattimoilasena istuskelemaan, mitenkäs tässä noin... ja vähän ajan päästä äitini käski mennä pyytämään isältäni anteeksi. Hieman sanoin vastaan, mutta nopeasti kuitenkin myönnyin ja kävin pyytämässä anteeksi ja kait sen sainkin. Mutta oikeastaan tapaus on hämmentänyt minua vuosikymmeniä jonkin verran enkä oikein koskaan ole ollut täysin sinut sen kanssa, että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Miksi olisi, kun kerta isäni oli se suurempi väärintekijä eikä hän pyytänyt keneltäkään anteeksi. (Eikä muuten yleensäkään hänellä moinen juttu ollut lapsuudessani mitään ominaisinta toimintatapaa. Mutta äitini kyllä piti pyytää jos jotakin vain oli tullut tehtyä huonosti. Ja kyllä meidät lapsetkin opetettiin ”hyvin” moiseen tapaan. Mistä en itse asiassa ole ollenkaan pahoillani, kyllä anteeksi pyytämisen kyky on kuitenkin hyvä ja arvostettava ominaisuus ihmisessä – ainakin minun mielestäni).

No, miksi tuo tilanne tuli mieleeni. Tietenkin sen takia, että se tuntui hyvin samanlaiselta tuon edellä kertomani itselleni tapahtuneen kanssa. Ja vaikka kukaan sitä ei ollutkaan ehdottamassa, pyysi tyttäreni tilannetta tekstiviestillä anteeksi – todennäköisesti tietämättä edes mistä loppujen lopuksi oli kyse. Sen verran poikettiin aiemmasta kaavasta, että vastasin hänelle ettei hänellä nyt varsinaisesti ole anteeksipyydettävää vaan enempi se tarve on minulla hänen suuntaansa kun käyttäydyin kuten käyttäydyin. Ja sitä mieltä olen nytkin, mutta... pitäisikö tuosta nyt ruveta nostamaan hänen kanssaan keskustelua vai ei. Auttaisiko se, jos hän ymmärtäisi miksi toimin kuten toimin, satuttaisiko se häntä, varoisiko hän tarpeettomasti moisen tapahtuman uusiutumista tai jotakin muuta. En tiedä, mutta jotenkin nyt ainakin tuntuu, että parempi vaan purkaa omaa painetta sillä, että kirjoitan tämän jutun tänne ja yritän antaa ajan parantaa tuotakin haavaa. Ja se varmasti helpottaa, jos voin ymmärtää omaa käyttäytymistäni, jolloin voin ehkä muuttaakin sitä. Ilman tiedostamista ei ole motivaatiota eikä voi asettaa tavoitteita. Sen olen oppinut moneen kertaan...

Siinä pohdintoja tuosta tilanteesta. Palatessani lopulta kotiin tyttäreni oli jo lähtenyt kaverinsa synttäreille – josta johtuen anteeksipyyntö tekstarilla. Jotenkin olen pettynyt itseeni, luulin jo olevani varmempi itsetunnostani ja sieluntasapainostani, mutta melkoisen pienet laineet keikuttavat vieläkin koko venettä. Enkä voi hyväksyä sitä, kun olen tehnyt tietoisen päätöksen vastakkaisesta.

Niin, vielä hieman siihen alkuperäiseen tilanteeseen. Miten eroperheiden lasten lomista yms. pitää ajatella. Niin monesti me aikuiset – kuten minäkin edellä – sorrumme ajattelemaan, että se on meidän perimmäinen oikeutemme, että saamme pitää lapsemme itsellämme tai viettää heidän kanssaan nk. laatuaikaa. Vähintään yhtä paljon ja mieluummin hieman enemmän kuin exämme. Mutta eihän se niin ole, EI. Kyllä se on juuri päinvastoin, lapsillamme on oikeus viettää meidän kanssamme sitä laatuaikaa, jossa koetaan yhdessä hienoja tai vähän arkisempiakin asioita – ainakin omasta mielestäni vielä siten, että yritämme opastaa heitä eri tavoin kasvun ja aikuistumisen tiellä kohtaamaan niin hyviä kuin väistämättä vastaan tulevia ikävämpiäkin asioita. Ja jos emme itse osaa sitä aidosti, miten voimme ohjata muitakaan ? Jos lapsen parhaaksi on joskus hieman epätasainen jako, siihen pitänee akuutisti tyytyä vaikka se ei aina niin mukavaa olisikaan. Ja ainakin asiasta pitää puhua hillitysti ja rakentavasti – mieluiten vanhempien välillä jos se vain on mahdollista. Ei voi olla kummankaan etu, että eron toinen osapuoli jatkuvasti dominoi – jolloin suurin kärsijä helposti voi olla lapsi. Helposti tämä ajatus vaan välillä meinaa kadota, kun exän käyttäytyminen aiheuttaa itsessä kauhun sekaisin kylmiä väreitä. Tai mitä lie kenelläkin. Toivottavasti tämä ei ole yleinen tilanne vaan itse kuulun vähemmistöön.

Ja pitää myös muistaa, että lapsemme ovat meillä vain lainassa. Aikuistuessaan he muodostavat omat perheensä, joissa meillä toki rooli on, mutta se rooli ei saa olla liian merkittävä, jotta se ei aiheuta epätasapainoa siihen heidän perheeseensä. Kun minullakin on kaksi jo aikuisiässä olevaa poikaa, en voi heiltä mitään minun kanssani oloa edellyttää mutta voin toki esittää toivomuksia, että he kaiken muun tekemisen lisäksi löytäisivät aikaa myös minunkin kanssani oloon - niin mökillä kuin muuallakin. Mutta vaatimisen, taivuttelun ja hienovarmaisen kiristämisen aika on jo mennyt - jos sitä koskaan on ollutkaan. Ja kyllähän hekin sitä tekevät, siis viettävät aikaa kanssani. Ei aina ehkä yhtä paljon kuin äitinsä mutta toinen varmasti enempi minun kanssa ja toinen ehkä sitten hitusen enempi äitinsä kanssa.

Siinä tällä kertaa. Tuo kirjoittamisen tarve on nyt tältä erää taas tyydytetty. Mutta paljon on tapahtunut sitten marraskuun, joten tulen varmuudella palaamaan todennäköisesti useammankin kirjoituksen kera nyt lähiaikoina – mikä sekin tosin on suhteellinen käsite.

keskiviikko, 9. marraskuu 2011

Mitä nyt talvea odotellessa kuuluu ?

(Tuli kirjoiteltua tämä juttu jo hieman aiemmin, mutta jäi laittamatta blogiin. Siitä johtuen ehkä mahdollisia jotakin ajallisia epäjohdonmukaisuuksia tms.). Edellinen kirjoitussessio näyttäisi olleen kesäkuun lopulla. Jonka jälkeen onkin sitten tapahtunut paljon, onhan sitä aikaakin toki kulunut. Ja jälleen tuli todistetuksi se jo aiemminkin kokemani eli vaikea on aloittaa uudestaan vähänkään pidemmän hiljaisen jakson jälkeen. Monta kertaa olin jo nk. ottamassa kynää käteeni, mutta jostakin syystä se on jäänyt. Jotakin se kertoo ehkä, jos osaa vaan tulkita....Ja toisaalta koen sisälläni edelleenkin sen polttavan tarpeen purkaa tuntemuksiani jonnekin, jotta yleensäkään pystyisin pysymään selväjärkisenä. Mikä jo sinänsä tuntuu ainakin silloin tällöin melko epätoivoiselta tavoitteelta, mutta onhan se nyt kuitenkin tavoite.

Mutta, mutta... paljon on siis tapahtunut elämässäni ja ympärillänikin. Onneksi paljon myös noita mukavamman puolen asioita, vaikka toki mukaan mahtuu myös niitä ikävämpiä asioita. Koskapa ei mahtuisi, sanoo optimistikin ;-).

Positiivisista se positiivisin – tai ainakin kärkitaistoon kuuluva asia. Pääsin viimein elokuun lopussa lonkkaleikkaukseen, mistä toipuminen on tapahtunut lääkäreiden mukaan varmaankin aivan ennakoidusti mutta itselleni tämä liikkumisen parantumisen edistyminen on kyllä ollut yllätys. 7 viikkoa leikkauksen jälkeen pääsin jo ottamaan tanssiaskeliakin. Ja hyvältä tuntui, vaikka tyttöystäväni oli niin peloissaan että... On se siis ainakin itselle melkoisen positiivinen juttu ja tunne – tulee muutenkin positiivisempi mieliala – ainakin hetkeksi.

Toinen tuohon kärkikaksikkoon kuuluva juttu oli kummityttöni rippijuhlat elokuun alkupuolella itä-Suomessa, siinä pohjoisemmassa Karjalassa. Jonne lähdimme tyttäreni kanssa, kun kutsu kuului ja exäni sattui olemaan lomamatkalla jossakin, missä lienee, mutta kuitenkin ulkomailla. Jotenka minäkin sitten pystyin melko vaivattomasti osallistumaan ko. tilaisuuteen. Ennen tuota rippitilaisuutta olimme logistisista syistä tyttäreni kanssa vielä yötä ex-appivanhempieni luona samaan aikaan kuin ex-kälyni ja -lankoni siellä viettivät aikaansa. Se, mikä tässä sykähdytti, oli se avosylinen ystävällisyys ja välittäminen, että jotenkin tuntui tulleensa ympäristöön, jossa oli henkisesti turvallista olla. Ja oli jotenkin jopa henkisesti kotonaan. Jotenkin kaikki – koko kohtaamani exäni suku - kohtelivat minua niin sydämellisesti että tuntui vaan niin hyvältä. Ja toisaalta sitten myös kokonaisuudessaan tietyssä mielessä surulliselta, että avioeroni kautta erkanin niin paljon kaikesta tuosta karjalaisesta vieraanvaraisuudesta ja niin monista itselleni vuosien varrella mielettömän tärkeiksi tulleista ihmisistä, että ihan sapettaa. Tai ei nyt sentään, kyllä tuo saamani vastaanotto oli joka saralla niin valtavan hienoa, että voin vain ihmetellä ja todeta olevani otettu. Ja silti epäilyttää, miten se voisi jatkua. Toivottavasti voi, mutta kovasti minua vaan pelottaa, että jotenkin se häviää. Saakutin pessimisti – siis minä.

Mitähän muuta ? Vietin ystävieni kanssa erittäin hienon pidennetyn viikonlopun viikko em. rippijuhlien jälkeen Saimaalla melonnan, saunomisen, soutamisen ja muun hauskanpidon parissa ja sielläkin tuntui niin vietävän hyvältä. Jotenkin tuli fiilinki, että kyllä minulla vielä on ystäviä, jos vain osaisin heidän kanssaan yhteyttä pitää -mikä näyttää minulle olevan tällä hetkellä todella vaikeaa – syistä jo toisista. Tuolla viikonlopun vietossa sattui eräs hieman mielenkiintoinen – tai kummallinen – tilanne. Jostakin – en muista mistä – syystä tuli eräänä alkuiltana puheeksi itsemurhat ja mm. miten voisi yrittää tunnistaa potentiaalista tekijää. Yksi ystävistäni sanoi jotenkin, että kyllä hän mielestään melko hyvin tunnistaa sellaisen. Ja minä istuin viereisellä penkillä. Viime keväänä taas moisia mietteitä aivan liian vakavasti ja syvällisesti läpikäynneenä... Kait minä sitten osaan pitää kulissini riittävän hyvin päällä ettei se toisille liikaa näy. Ainakaan.... Tai sitten olen vain erakoitumassa enemmän ja enemmän noista(kin) ystävistäni. Ei, sitä en usko, mutta... kuitenkin... outo tuo tilanne oli minulle. Mietin jo, mitenkähän tuo keskustelu etenee, mutta eipä nyt onneksi kovin pitkälle.

Kolmas - tai neljäs - kesään liittynyt erinomaisen hieno juttu oli äitini 80-vuotissyntymäpäivät, johon hän oli kutsunut myös vielä elossa olevansa lähisuvun. Joista onneksi suurin osa pääsi osallistumaan. Jolloin itsekin pääsin tapaamaan ihmisiä, joista useita näin viimeeksi häissäni vuonna 1983. Joitakin en ollut nähnyt koskaan (siis jälkikasvua), mutta oli niin mukavaa todeta, että kyllä serkuilla vielä on jotakin keskusteltavaa toistensa kanssa. Ja kun äitini oli niin tyytyväinen tilaisuuteen, niin helppo siinä oli itsekin tuntea tyytyväisyyttä – täysin ilman omaa syytä.

Muuten kesä meni paljon mökillä – niin yksin, yhdessä lasten ja yhdessä myös tyttöystäväni kanssa. Välillä myös irtiottoja sieltä tehden. Itse olin ajatellut viettää paljon aikaa siellä niin rahapulani takia kuin myös päästäkseni helposti vesijuoksemaan ennen lonkkaleikkaustani. Mutta kun ei pääse yksin tekemään noita päätöksiä tai on muuten niin ”joustava” niin ei se nyt ihan niin hienosti mennyt. Mutta pääsääntöisesti kuitenkin.

Tyttöystäväni kanssa on mennyt vaihtelevasti – joskus tosi mukavasti ja joskus hieman huonommin. Välillä tuntui kyllä, että meidän välillämme on jotakin melkoisen suurta epävarmuutta. Puolin sun toisin, mutta tällä kertaa kyllä ehkä enempi sillä toisin- puolella. Mutta tästä tulen varmaankin kertomaan erillisessä kirjoitelmassa hieman enemmän. Joten ei siitä tällä erää enempää.

Työuralla – siinä nyt puuttuvalla – ei oikein mitään uutta päässyt tapahtumaan. Paljon laitoin edelleenkin hakemuksia, mutta ehkä en ole ollut ihan täysillä hakemisissani mukana, kun oli takaraivossa tuo odotettavissa oleva, mutta loppuun saakka kuitenkin epävarmuuden peitossa ollut lonkkaleikkaus. Ei ollut oikein pokkaa olla kertomatta siitä, mikä nyt sitten ei niin kovin hyvää vastaanottoa tainnut saada hakijoiden parissa. Mutta omapahan oli valintani – kusettaminen ei nyt kuitenkaan ole mun juttu. Ja kuten taidan olla jo luvannut, tuosta keski-ikäisen työnhausta jossakin vaiheessa melkoisella varmuudella lisää.


 

sunnuntai, 3. heinäkuu 2011

Miksi pahoinvointia ?

 

Mainitsin tuossa ”uudelleenaloituksessani” juhannusta ennen, ettei tämän vuoden kevät oikein ole mennyt putkeen. Lupaukseni mukaisesti yritän hieman valottaa omasta subjektiivisesta näkövinkkelistäni sitä, miksi noin ajattelen ja mikä sen mielestäni sai aikaan. Te mahdolliset lukijat saatte sitten toimia lautakuntana, kuinka hyvin mielestäni olen tässä tehtävässäni onnistunut;-).

Syitä on monia. Ja yleensä kuin asiat kasaantuvat ja alkavat melko samanaikaisesti kaatumaan päälle, siitä ei seuraa hyvää. Tämän on Siperia opettanut. Jopa minulle hyväkkäälle. Tosin omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen, että kuitenkin tässä on varmaankin vain yksi suurempi syy ja muut vaan ovat olleet lisäämässä tuskaa.

Noihin ”pienempiin” ensin. Veljeni (siis se elossa oleva ;-)), joka aikuisiällä aloitti viime syksynä opiskelemaan itselleen uutta ammattia, mistä hän todellakin myös pitää, soitti alkuvuodesta selkeästi humalassa mulle keskellä päivää ja keskellä viikkoa. Jolloin minulla vaan pimahti päässä ja jouduin lopettamaan puhelun sikseen hetken hänen humalaisen horinoitaan kuunneltuani. Laitoin takaisin samantien sähköpostin, johon pyrin lataamaan kaiken turhaumani häneen. Ja lähestulkoon hyvästelin hänet. Minuun vain sattui niin mielettömästi, kun koin että yhden veljen menetettyäni toinen halusi edelleenkin väkisinkin jatkaa samaan suuntaan tuhotakseen elämänsä.

No, hänen osaltaan asiat ovat nyt onneksi menneet myöhemmin keväällä parempaan suuntaan ja opiskelu todellakin on maittanut alkoholin sijaan (ehkä sitäkin, mene ja tiedä, mutta ei ainakaan minun suuntaani häiriöksi saakka näkyen). Ja menestystäkin on tullut, joka taas ruokkii sitä opiskeluintoa. Harmittavasti vain häneltä murtui jalka huhtikuussa (ilman alkoholia, jos olen oikein ymmärtänyt) ja sitten se vielä tulehtui toukokuussa. Joten loppukevät pipariksi, mutta keskustelevana ja ajattelevana ihmisenä ihan eri tasolla kuin tuolloin alkuvuodesta. Ja nyt kesällä alkaa jo taas pystyä liikkumaankin jotenkuten, vaikka jalka nk. ”paketissa” vielä onkin. Parempaa tulevaisuutta tällä rintamalla siis odotetaan – toivottavasti toteutuu.

Toinen, kategoriaan ”pienempi” ainakin nyt itse laittamani (vaikka sitä välillä hieman epäilenkin) syy pahaan olooni liittyy eittämättä työttömyyteeni. Tulen käsittelemään tätä aihetta myöhemmin syvällisemmin, mutta tässä yhteydessä kuitenkin sen verran, että kyllä se vaan ottaa mielestään ihan ammattitaitoisen ihmisen luonnolle kovasti, kun pakit tulee kerta toisensa jälkeen työpaikan haussa. Alkaa välillä mennä usko koko järjestelmään. Ja pahinta on, kun meinaa alkaa mennä usko itseen, omaan kykyyn, kompetensseihin, kokemukseen ja ammattitaitoon. Ovatko ne todellakin olleet vain omaa kuvitelmaa... Työttömyyteeni liittyen ”pääsin” alkuvuodesta työttömyyskorvauksen piiriin, joten sekin kolautti varmaan jotakin. Mutta tästä siis kokonaisuudessaan jatkossa melkoisella varmuudella lisää.

Kolmas syy löytynee terveydestäni. Minulla on tähän ikään tullut jo useampikin vaivoja, joista useimmat ovat kuitenkin tavalla tai toisella hyvin hoidossa. Mutta kun liikkuminen liukkailla, jäisillä teillä alkaa tulla satavuotiaan vaarin sipsutukseksi, jossa pitää jännittää molemmat jalkansa niin, että illalla saa venyttää niitä melkein tuntitolkulla nukkumaan pystyäkseen, alkaa melkoisen monella myös iloisuus pikkuhiljaa mielestä kaikkoamaan. Pitäisi liikkua, mutta kun se aiheuttaa tuskaa, niin ei oikein kiinnostaisi... Onneksi vesijuoksua sentää pystyy suht. kivuttomasti harrastamaan... vaikka motivaatiota siihenkin piti aina välillä etsiä oikein kunnolla, kun ei millään enään oikein tuntunut olevan merkitystä... No, nyt olen jonossa lonkkaleikkaukseen, joka odotettavissa alkusyksystä, joten ehkä silläkin rintamalla hieman valoisampaa odotettavissa. Ja tästäkin aiheesta myöhemmin ehkä hieman lisääkin – oman kirjoituksen verran, mahdollisesti ?

Neljäs, ehkä ”pikkuisista” pikkuisin syy löytyy suhteestani tyttöystävääni (haluan kuitenkin kutsua häntä siten, kun ”naisystävä” ei kuulosta niin romanttiselta eikä oikein sopivalta). Olen ollut pidemmän aikaa hämilläni suhteestani häneen. Onhan hän ihana ja nainen isolla N:llä. Rakastettava ja lempeä ja vaikka mitä... Mutta silti olen hämilläni, kun en oikein ymmärrä, mihin tämä suhde johtaa. Vai johtaako, pitäisikö johtaa, haluanko minä - ja haluaako hän - , että se johtaa ? Siis ihan oikeasti... Ja kun en oikein saa aina itsekään käsitystä siitä, mistä tilanne johtuu. Onko syy hänessä vai johtuuko tilanne siitä, että osa minusta on vielä menneisyyden vanki – niin mielestäni tosin hänestäkin osa, vaikka hän ei sitä itse myönnäkään. Vai mistä on kyse. Todennäköisimmin syytä on niin sepässä kuin suutarissa, mutta ehkäpä tästäkin enempi myöhemmin oman kirjoituksen kautta. Ettei pääsisi tuo punainen lanka katoamaan liikaa.

Ehdottomasti suurin syy kevään pahoinvointiini kuitenkin liittyy ainakin omasta mielestäni (ehkä siis olen tämän lausunnon perusteella vielä vainoharhainen tai ainakin harhainenkin ;-)) siihen, että jollakin tavalla varmaankin tajusin tähän saakka lopullisimmin eli siis mielestäni ilman mitään epäilyksen häivää, missä jamassa suhteeni exääni on. Ja ymmärsin, ettei näkyvissä ole yhtään parempaa. Joulun aikoihin tapahtui jotakin sinänsä yksittäisenä asiana pientä, mutta jatkumona useisiin aiempiin vastaaviin ja joihinkin muihinkin tilanteisiin ja varsinkin se, miten hän asiaa omalta osaltaan myöhemmin käsitteli, avasi silmiäni johonkin omasta mielestäni karmaisevaan. Olemme näemmä erkaantuneet hänen kanssaan niin eri maailmoihin, että järkevä vuoropuhelu ja kanssakäyminen tuntuu ainakin tällä hetkellä lähestulkoon täysin mahdottomalta. Nyt ei siis enää puhuta mistään ”miehet Marsista, naiset Venuksesta” -ilmiöstä vaan paljon suuremmasta erosta – ehkäpä eri galakseista. Ainakin minun tulkintani mukaan. Tai ehkäpä olen vain kuumehouruinen hörhö. On nyt kuitenkin mennyt kaikki usko ja myös halu löytää parempaa yhteyttä häneen, kun joka kerta joutuisin kuitenkin pelkäämään jonkinlaista selkäänpuukottamista.

Vaikka lasteni kanssa olenkin jo jokunen vuosi sitten puhunut, että kanssakäymiseni heidän äitinsä kanssaan ei oikein tunnu onnistuvan ja pyytänyt heitä varautumaan, ettei meitä varmaankaan näy ainakaan kovin lähitulevaisuudessa samanaikaisesti heidän valmistujaisissaan, häissään tms. Niin sitten kun ymmärtää, että se todellakin taitaa olla se ainoa oikea totuus, tuntuu jotenkin epätodelliselta (jännää tosin on, että olemme ainakin tähän saakka pystyneet pitämään lapsemme pääsääntöisesti poissa näistä välienselvittelyistämme, luojankiitos). Ei asioitten pitäisi koskaan mennä sille tasolle, mutta kun en itse omassa kierossa ja varmaankin epäterveesti toimivassa päässäni löydä enää mitään muuta vaihtoehtoa, niin.... Itse kuitenkin vielä tähän kevääseen saakka hiljaa mielessäni uskoin ja toivoin, että jotenkin tilanne paranee ja löydämme tavan toimia toisiamme kunnioittavassa vuorovaikutuksessa – lastemme ja toki yhteisten ystäviemmekin takia. Joko siten, että minä pystyn jotenkin siirtämään syrjään hänen tekemisensä ja käyttäytymisensä tai että hän pystyisi jotenkin alkaa käyttäytyä minua kohtaan siten, että koen itseäni kunnioitettavan ja pystyn myös itse häntä kunnioittamaan. Edes ihmisenä. En enää kyllä vaimona eikä tietenkään pidäkään, koska hän on nykyään jo toisen miehen vaimo - toivottavasti kohtelee häntä minua paremmin. Äitinä hän aina on mielestäni ollut hieno ja arvostettava – vaikka viimeaikoina senkin osalta on ilmestynyt sadepilviä näköpiiriin. Toivottavasti ne ovat vain väärinymmärrystä, mutta... epäilyksen siementä on vaikea poistaa...

Mutta ei – enää en vaan valitettavasti oikein kykene siihen uskomaan, että asiat muuttuisivat – toivo kait se viimeisenä loppuu, mutta sekin hiipuu.... hiipuu... häipyy... häipyikö jo ? Vaikka aina pitäisi olla edes vähän niin luottamusta, uskoa kuin toivoa parempaan tulevaisuuteen, mutta mistä sen ottaa, jos ei ole mistä ottaa. Tuntuu kuin olisin lyönnyt lapsiani korville, pettänyt ja hyljännyt heidät. Satuttanut heitä enemmän kuin ketään saa satuttaa enkä silti ole heidän kanssaan nyt asiasta edes puhunut. Enkä toki meinaakaan. Olen miettinyt itsekseni ihan vakavasti, olisiko minun parempi lähteä jonnekin täysin muualle ja jättää heille jo tässä vaiheessa lopulliset hyvästit, kun en pysty tässä asiassa parempaan. Tai joissakin synkimmissä aatoksissani jopa lopettaa elämäni (hölmöä ehkä, mutta totta). En vaan osaa käsitellä tätä koko asiaa, se on ainakin nyt keväällä ollut niin iso möhkäle sielussani, että... No, tulen varmasti käsittelemään tätäkin asia oman mahdollisesti kieroutuneen analyyttisyyteni avulla, joten siitäkään ei tässä vaiheessa enempää.

Siinä siis syitä keväiseen pahoinvointiini. Tämä kirjoittaminen on minulle nyt tässä tilanteessa se ”elefantin syöminen paloina”, kun en edelleenkään näemmä kykene asioista kenenkään ystäväni tms. kanssa puhumaan naamakkain - jota käsittelinkin jo hieman aiemmassa kirjoituksessani. Toivottavasti se onnistuu ja totean eläneeni kevään jossakin harhaisessa painajaismaailmassa, josta sadunomaisesti herään auvoisaan eloon ihanaan ruusuntuoksuiseen maailmaan, missä kaikki asiat ovat hyvin ja kohdallaan. Jotenkin en vain usko siihen, mutta jos nyt kuitenkin pala palalta pääsisi siirtämään pahat asiat syrjään uusien parempien tilalle mahduttamiseksi, niin.... Jatkoa siis seuraa !

Ja kuten taisin jossakin jo aiemmin todeta, nuo synkimmät ajatukset olen saanut jo väistettyä, joten mitään hätänumeroon soittoja lienee turha tehdä ;-). Ainakaan ennen tarkempää analyysiä... Mutta täytyy kyllä sanoa, että sisäinen hyvinvointi on nyt juhannuksen jälkeenkin edelleen aivan liian ohuen narun varassa. Huomasin sen liiankin selvästi, kun meillä tuli jonkinmoista näkemyseroa siskoni kanssa ollessamme samanaikaisesti tyttäreni mukaanlukien mökillämme. Ei pahoja, mutta silti... Hän on – hienoa kyllä – oppinut suojelemaan itseään pahoin sanomisilta, mutta jotenkin se omasta mielestäni alkaa mennä jo yliherkkyyden piiriin, jos ei saa olla närkästynyt oikein mistään ilman, että hän ilmaisee loukkaantumisensa. Kyllä minun moinen pitäisi pääosin pystyä kestämään (vaikka huumorilla, kuten joskus tullut tehtyä) ja ymmärtämään esim väsymykseen vedoten, mutta nyt tässä tilanteessa tuokin tuntuu liialliselta. Eli Damokleen miekka roikkuu edelleen näemmä pääni päällä. Tämä nyt kuitenkin pieni viime päivien lisäjuonne, josta joissakin myöhemmissä kirjoituksissa mahdollisesti lisää.

Eli nyt ollaan jo loma-Suomen ajoissa, joten kaikille lukijoille, jotka työpaikasta saavat nauttia tai kärsiä: jos olette lomilla, hyvää lomaa, muuten kestämistä helteisessä työssä. Ja muille vain hyvää kesän jatkoa ! Seuraava kirjoitus voi tulla pian tai sitten ei....
 

keskiviikko, 22. kesäkuu 2011

Miksi suomalaisen miehen (=minun) on niin vaikea puhua ?

 

Tämä on yksi itseäni tosi paljon mietityttänyt asia. Onko kyse vain minusta vai onko se yleisempi ilmiö ? Suomalaisen miehen ongelma, länsimaisen miehen ongelma tai jopa yleensäkin miehen ongelma. Vai vain tosiaankin minun ja joidenkin harvojen kaltaisteni raukkapoloisten ongelma ? Yritän käsitellä asiaa näennäisen objektiivisesti ja yleistäen, vaikka esimerkkinä minulla oma itseni lähinnä onkin. Siis mukamas-tekniikalla toimitaan ;-). Ja itseni tuntien siinä todennäköisesti pahasti epäonnistutaan.

Mutta vakavasti puhuen. Jostain kumman syystä naisille ei ole mitenkään vaikeaa purkautua toiselle naiselle omista huolistaan ja pahoinvoinnistaan. Siitä kuinka mies on ollut täysin mahdoton, pettänyt (tavalla tai toisella, lupauksen tai jotakin muuta), valehdellut jne. Jos olen ymmärtänyt oikein, ei ole mitenkään mahdotonta, että toisensa tunteva isompikin naisporukka saattaa paljastaa toisilleen hyvinkin luottamuksellisen tuntuisia asioita parisuhteistaan ja siitä romuluisemmasta puoliskostaan. Vai olenko pahasti harhainen ? Saatan olla, mutta tällainen käsitys minulla on. Ja joka tapauksessa tuo ensimmäinen väittämäni pitää hyvinkin paikkansa ainakin minun empiirisen, kokemusperäisen otantani mukaan. Siis se, että naiset keskustelevat toistensa kanssa ongelmistaan huomattavan paljon helpommin kuin miehet. Vai väittääkö joku vastaan ?

En nimittäin ole kovinkaan montaa kertaa kuullut selvänä olevan suomalaisen miehen puhuvan parisuhdeongelmistaan ukkoporukassa. Tai edes miespuoliselle yksittäiselle ystävälleen, vaikka toki varmaankin sitäkin tapahtuu. Toki silloin kun ollaan sopivasti alkoholin vaikutuksen alaisena (=kännissä), myös miesten lukot voivat purkautua, mutta silloinkaan se ei niin varmaa ole. Usein silloinkin ehkä vaan öristään, että ”hyvin menee” tai ”tässähän tämä” ja siirretään puheet urheiluun, metsästykseen, autoihin, avaruuteen, musiikkiin, kvanttiteoriaan jne. No, toki huumorin varjolla on kyllä varmaan usein puhuttu, että ”on niitä naisia vaikea ymmärtää”, mutta että siitä oltaisiin vielä päästy johonkin todellisten tunteiden avaamiseen tai syvälliseen, analyyttiseen keskusteluun... Ei se nyt varmaankaan mahdotonta ole, mutta kyllä tosi paljon harvinaisempaa kuin naisten keskuudessa. No, naisten keskuudessa ei sitten – ainakaan oman kokemukseni perusteella – tarvitse olla niin kovin analyyttinen vaan jo se riittää, että pääsee sanomaan asioita ja purkamaan tuntojaan. Miehille taas asioiden esille tuominen ilman analysointia ja jonkinlaiseen ratkaisuun pyrkimistä tuntuu monasti olevan melko hankalaa. No, ehkä puhun nyt vain keski-ikäisemmän ihmisen ja heidän vanhempiaan seuranneen miehen näkövinkkelistä ja nuoremmat ikäpolvet ovat saaneet muutettua tätä tilannetta, mene ja tiedä.... Mutta nyt olen hieman eksymässä varsinaisesta aiheesta, joten palataampa.....

Siis miesten kykenemättömyydestä puhumaan. Parisuhteestaan ja ongelmistaan jonkin muun tahon kanssa kuin sen parisuhteen toisen osapuolen. (Tästä parisuhteeseen liittyvästä dialogista ehkä joskus ehkä hieman myöhemmin....). Itselleni on ollut todella vaikeaa jos kohta melkein mahdotonta puhua aikanaan ja vielä nykyäänkin entiseen parisuhteeseeni liittyneistä ongelmista. Siitä, miten exäni minua kohteli ja satutti, miten minua vietiin ja muilutettiin tietyssä vaiheessa kuin sikaa säkissä. Ehkä siitä ei pidäkään puhua, mutta käsitykseni mukaan exäni kyllä ainakin jonkin verran puhui minusta omasta näkövinkkelistään. Tai sitten vain olen ymmärtänyt asioita väärin.

Parhaiten olen pystynyt avautumaan ainakin parisuhdeongelmistani itselleni ennestään ventovieraiden ihmisten keskellä. Ensin jälkikäteen aivan liian aikaisin eroni jälkeen käymässäni Fisherin eroseminaarissa keskustellen asioista muiden osallistujien kanssa – exäni oli siinä vaiheessa kuitenkin muidenkin mielestä vielä niin kauniisti korokkeelle nostettu satuolento, että... Mutta jo silloin pystyin puhumaan omista silloisista tuntemuksistani melko rehellisesti ja avoimesti. Toinen ulkopuolisen kanssa käymäni keskusteluvaihe oli, kun hakeuduin eräässä vaiheessa Miesten Kriisikeskuksen psykologin pakeille. Jossa meni pari-kolme kuukautta kerran viikossa kahdessa. Sinänsä hyvää keskustelua, mutta itseäni häiritsi siinä se, että tuo psykologi enempi vain kuunteli ja herätti kysymyksiä eikä pyrkinyt mitenkään tuomaan omia näkemyksiään esille. No, se toki käsittääkseni onkin psykologin rooli, mutta silti se oli hieman itselleni yllättävää. Eikä niin tavoitteellista ;-). Mutta kyllä se auttoi – ei vain riittävästi.

Olen toki pystynyt jonkun kerran puhumaan asioistani ystävienikin kanssa. Kerran kun hyvä ystäväni (miespuolinen) juotti minulle mökillään yömyöhään hyvää viskiä ja muita arvojuomia, kielenkantani aukenivat jonkin verran – mutta heti aamulla tuntui pahalta ja nololta, miksiköhän ? Mutta yleisesti ottaen näistä asioista puhuminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntevat myös exäni. No can do. Muutaman kerran melko pian eron jälkeen parin naispuolisen exäni kanssa yhteisen ystävämme kanssa pystyin puhumaan jonkin verran tuntemuksistani, toivottomuudestani ja sen sellaisesta. Muutaman virkkeen, hetken. Ja kuitenkin loppujen lopuksi enempi käytännön järjestelyistä. Mutta että olisin puhunut jotakin siitä, mitä toinen teki, miten se nimenomainen asia minuun sattui ja sen sellaista – ei vaan onnistu, ei. Ehkä se ei onnistu tämänkään kanavan kautta, mutta mahdollisesti sitä jossakin vaiheessa yritän, ehkä en. Saa nähdä. Nyt kuitenkin pääpaino ainakin omassa mielessä noissa tuntemuksissa.

Entäs moinen keskusteleminen yhteisten miestuttavien kanssa ? Jotenkin sitä vaan turruttaa itsensä puhumaan jostakin aivan muusta kuin ”mokomasta hömpästä”. Pitää hampaat irvessä naamaristaan kiinni eikä paljasta sitä, kuinka paljon sisällä kuohuu (Sama muuten ainakin oman perheen jäsenten kanssa !). Eikä multa kyllä ole kovin moni mies tullut kysymään, sattuuko minua sisältä, miten erosta on selvitty tai mitään vastaavaa. Itse asiassa onkohan kukaan ? Myönnän suoraan kyllä myöskin, etten sitä ole osannut itsekään tehdä aikoinaan muiden vastaavassa tilanteissa olleiden osalta – no, nyt kyllä tiedän paremmin, jolloin toteutuskin ehkä muuttuu. Toivottavasti en joudu tätä aikomustani toteuttamaan...

Ei tuo toisen miehen kanssa keskustelu omasta parisuhteestaan – nykyisestä tai entisestä - todellakaan siis kovin helppoa ole. Tai muistakaan ongelmista. Epämääräisenä irtiottona arjesta lähetin tänä vuonna loppujen lopuksi varsin tunteikkaan (= aivan liian tunteikkaan) ystävänpäivätervehdyksen ystävilleni. Jälkikäteen asiaa syvällisemmin pohtiessani se varmaan oli myös jonkinlainen alitajuntainen avunhuuto, kun kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle, vaikka toki se myös oli aito ja oikea ystävänpäivätervehdykseni. Johon sain lukuisia sähköpostivastauksia – ja yhden puhelinsoiton. Tuo soitto tuli eräältä miespuoliselta opiskeluajoilta peräisin olevalta ystävältäni, johon ja jonka puolisoon yhteyteni jotenkin oli alkanut mennä hyvinkin satunnaiseksi – enempi joulukorttitervehdysten ja vappuaamun Ullanlinna-tapaamisten tasolle (tuttua varmaan useimpien arjessa, eikö totta).

Mutta hänen lyhytkin soittonsa todella merkitsi ja lohdutti paljon – toki nuo sähköpostivastauksetkin, mutta tuo soitto todellakin pysäytti ja nosti mielialaa. Hän suoraan sanoi, että on valmis kuuntelemaan, puhumaan ja auttamaan, varmaankin vaimonsa kanssa, jos niin haluaisin – ja silti. Silti kun toinen antaa lähestulkoon hopeatarjottimella pyyteettömästi sinulle jotakin, miksi sen vastaanottamisen pitää olla ainakin minulle niin vaikeaa ja tuskaista. Minun on todella ollut vaikeaa ymmärtää tätä. Vaikka monta kertaa olen sen jälkeen ollutkin puhelin kädessäni ja valinnut jo numeron. Mutta että voisin vielä painaa sitä lopullista soiton käynnistävää nappia... miksi sen painaminen on minulle niin vaikeaa. MIKSI ? En ymmärrä. Ja silti sitten saatan kyynelehtiä yksikseni tuskaisena kotonani iltamyöhään nukahtaessani tai aamulla herätessäni, suihkussa ollessani, autossa ajaessani tms. Miksi hemmetissä minun pitää olla tällainen ??? Haluan soittaa, haluan tavata, haluan puhua – mutta en kykene. Hölmöä, eikö totta. Epäilyttää välillä, että jotenkin alitajuntaisesti haluankin tuhoutua, en enää haluakaan saada apua. Haluan jättää tämän maailman... Mutta silti elämänusko on pysynyt edes jollakin lailla. Ja moni asia hyvin.

Joku psykologi nyt toki osaisi varmaankin heti sanoa, mistä tämä moinen johtuu. Mutta itselleni, omasta mielestäni useinkin hyvinkin objektiivisesti ja analyyttisesti ja tavoitehakuisesti omiakin asioitani käsittelevälle ihmiselle on niin vaikea ymmärtää, että tunteet – ja vielä pahat sellaiset - pystyvät viemään voiton niin helposti ja järjen täysin kyykyttämällä. Tämä asia häiritsi itseäni jo erovaiheessa, kun kyllä pystyin niitä asioita käsittelemään hyvinkin kylmäpäisesti tietyssä vaiheessa, mutta silti nuo tunteet tulivat ja sotkivat kaiken. Ehkäpä tämä nyt jossakin vaiheessa helpottuu tämäkin... toivossa eletään.

keskiviikko, 22. kesäkuu 2011

Heippa taas, en lopettanutkaan.... onko se onni vai onnettumuus, saa nähdä !

 

Non niin, pitkästä aikaa... Aivan liian pitkästä aikaa, jos tarkoitus oli alunperin kirjoittaa omia tuntemuksiaan ulos. Vaikka monta kertaa olinkin taas tarttumassa härän sarviin. Jossakin vaiheessa vuosi sitten kesällä alkoi tuntua, etten ehkä sittenkään halua asioita näin hoitaa vaan ehkä olisi helpompaa ja parempi puhua asiasta ihan livenä jonkun kanssa. Yksikseen kirjoittaminen ilman, että kukaan siitä tuntuisi olevan pahemmin kiinnostunut, ei tuntunut siinä vaiheessa palkitsevalta. En nyt mitenkään moiti ketään muita kiinnostuksen puutteesta – taisi itselläni vain olla hieman väärät odotukset ja kuvitelmat. Kukapa tällaisesta äijänköriläästä olisi todellakaan kiinnostunut. Nyt kuitenkin palautettu maan pinnalle ja todellakin teen tätä lähinnä itselleni. Aikuisten oikeasti. Kun en sitä keskusteluyhteyttä ole kenenkään kanssa saanut muodostettua ja jotakin kuitenkin sisällä kyti.  Alkoihan tuntua viime vuonna jopa siltä, että elämä muutenkin alkaa mennä parempaa rataa. Luonnostaan. Oli elämänuskoa ja toivoa - ainakin hetkisen... Luulin, etten sitten enää tarvitsisikaan tätä purkautumista... vaan pystyisin alkamaan elämään uutta elämääni tasapainoisena ja tulevaisuuteen luottaen.

Niin se vain luontoemo tikanpoikasiaan yllättää ja välillä myös katalasti kohtelee. Ei mennyt noin hienosti. Jonka takia täällä taas.... todennäköisesti tällä kertaa hieman varmemmalla jatkolla, koska nyt todellakin tuntuu siltä, etten valitettavasti saa tätä tuskaa pois sisältäni ehkä mitenkään muuten kuin purkamalla sen vaikka väkisin ulos. Joten vaikka se varmaan monasti vaikeaa tulee olemaankin, olen vakaasti päättänyt saada ulostettua itsestäni mahdollisimman paljon pahoinvointiani. Jos vaikka sitten pystyisin helpommin unohtamaan tai turruttamaan menneisyyden ja ajattelemaan tulevaisuudesta myönteisemmin. Ettei menneisyyteen liittyvät asiat saisi minua enää raiteiltani niin helposti kuin nyt vielä näyttää olevan laita.

Oli nimittäin tämä kevät todella vaikeaa aikaa. En uskonut enää sellaista kokevani vaan olleeni jo pahimman yli. Suorastaan lähestulkoon parantunut kaikesta. Hallelujaa...  Aikanaan eroni jälkeisenä kesänä mökillä pidin jo köyttäkin kädessäni miettiessäni, mikä puu mahtaisi olla paras... kun tuntui joskus niin pahalta, ettei vaan uskonut selviävänsä. Mutta sitten jotenkin alkoi asiat helpottamaan ja monta vuotta meni suhteellisen hyvin – no luonnollisesti se tosiaankin oli suhteellista. En nyt ainakaan moneen vuoteen kovinkaan itsetuhoisa ollut vaikka aina välillä elämänilo ja -usko olivatkin pahasti kadoksissa. Välillä taas täyttivät sielun ja mielen niin, että leijuin lähestulkoon ilmassa. Vuoristorataa siis liikaa, mikä selkeä merkki siitä, ettei kaikki vielä ollut kohdallaan. Nyt alkuvuodesta pitkästä aikaa elämän jatkamisen mielekkyys alkoi tuntua kyseenalaiselta... palaan syihin myöhemmin, mutta eihän ne tietenkään mitenkään ulkopuolisen näkövinkkelistä objektiivisesti katsottuna ehkä kovin kummoisia ole jos aina omastakaan mielestä. Mutta kun se kamelin selkä, se kamelin selkä.... No, ehkä nyt - tai kyllä ihan oikeasti senkin takia, että päätin jatkaa tätä kirijoittamista - taas hieman valoisampi vaihe alkamassa ja vaikka moni asia ei olekaan kohdallaan elämässäni, noita ilonkin aiheita tunnistaa taas paremmin.Toivottavasti joka päivä lisää.

Tässä nyt siis turhankin melankolinen uudelleenaloitus. Mutta jostakinhan se pitää aloittaa. Ehkäpä tämä nyt sitten on nk. dekkarityyppinen aloitus että arvoitukseksi moni vielä jää. Saa nähdä, mitä seuraa. Vai seuraako ;-).