(Tuli kirjoiteltua tämä juttu jo hieman aiemmin, mutta jäi laittamatta blogiin. Siitä johtuen ehkä mahdollisia jotakin ajallisia epäjohdonmukaisuuksia tms.). Edellinen kirjoitussessio näyttäisi olleen kesäkuun lopulla. Jonka jälkeen onkin sitten tapahtunut paljon, onhan sitä aikaakin toki kulunut. Ja jälleen tuli todistetuksi se jo aiemminkin kokemani eli vaikea on aloittaa uudestaan vähänkään pidemmän hiljaisen jakson jälkeen. Monta kertaa olin jo nk. ottamassa kynää käteeni, mutta jostakin syystä se on jäänyt. Jotakin se kertoo ehkä, jos osaa vaan tulkita....Ja toisaalta koen sisälläni edelleenkin sen polttavan tarpeen purkaa tuntemuksiani jonnekin, jotta yleensäkään pystyisin pysymään selväjärkisenä. Mikä jo sinänsä tuntuu ainakin silloin tällöin melko epätoivoiselta tavoitteelta, mutta onhan se nyt kuitenkin tavoite.

Mutta, mutta... paljon on siis tapahtunut elämässäni ja ympärillänikin. Onneksi paljon myös noita mukavamman puolen asioita, vaikka toki mukaan mahtuu myös niitä ikävämpiä asioita. Koskapa ei mahtuisi, sanoo optimistikin ;-).

Positiivisista se positiivisin – tai ainakin kärkitaistoon kuuluva asia. Pääsin viimein elokuun lopussa lonkkaleikkaukseen, mistä toipuminen on tapahtunut lääkäreiden mukaan varmaankin aivan ennakoidusti mutta itselleni tämä liikkumisen parantumisen edistyminen on kyllä ollut yllätys. 7 viikkoa leikkauksen jälkeen pääsin jo ottamaan tanssiaskeliakin. Ja hyvältä tuntui, vaikka tyttöystäväni oli niin peloissaan että... On se siis ainakin itselle melkoisen positiivinen juttu ja tunne – tulee muutenkin positiivisempi mieliala – ainakin hetkeksi.

Toinen tuohon kärkikaksikkoon kuuluva juttu oli kummityttöni rippijuhlat elokuun alkupuolella itä-Suomessa, siinä pohjoisemmassa Karjalassa. Jonne lähdimme tyttäreni kanssa, kun kutsu kuului ja exäni sattui olemaan lomamatkalla jossakin, missä lienee, mutta kuitenkin ulkomailla. Jotenka minäkin sitten pystyin melko vaivattomasti osallistumaan ko. tilaisuuteen. Ennen tuota rippitilaisuutta olimme logistisista syistä tyttäreni kanssa vielä yötä ex-appivanhempieni luona samaan aikaan kuin ex-kälyni ja -lankoni siellä viettivät aikaansa. Se, mikä tässä sykähdytti, oli se avosylinen ystävällisyys ja välittäminen, että jotenkin tuntui tulleensa ympäristöön, jossa oli henkisesti turvallista olla. Ja oli jotenkin jopa henkisesti kotonaan. Jotenkin kaikki – koko kohtaamani exäni suku - kohtelivat minua niin sydämellisesti että tuntui vaan niin hyvältä. Ja toisaalta sitten myös kokonaisuudessaan tietyssä mielessä surulliselta, että avioeroni kautta erkanin niin paljon kaikesta tuosta karjalaisesta vieraanvaraisuudesta ja niin monista itselleni vuosien varrella mielettömän tärkeiksi tulleista ihmisistä, että ihan sapettaa. Tai ei nyt sentään, kyllä tuo saamani vastaanotto oli joka saralla niin valtavan hienoa, että voin vain ihmetellä ja todeta olevani otettu. Ja silti epäilyttää, miten se voisi jatkua. Toivottavasti voi, mutta kovasti minua vaan pelottaa, että jotenkin se häviää. Saakutin pessimisti – siis minä.

Mitähän muuta ? Vietin ystävieni kanssa erittäin hienon pidennetyn viikonlopun viikko em. rippijuhlien jälkeen Saimaalla melonnan, saunomisen, soutamisen ja muun hauskanpidon parissa ja sielläkin tuntui niin vietävän hyvältä. Jotenkin tuli fiilinki, että kyllä minulla vielä on ystäviä, jos vain osaisin heidän kanssaan yhteyttä pitää -mikä näyttää minulle olevan tällä hetkellä todella vaikeaa – syistä jo toisista. Tuolla viikonlopun vietossa sattui eräs hieman mielenkiintoinen – tai kummallinen – tilanne. Jostakin – en muista mistä – syystä tuli eräänä alkuiltana puheeksi itsemurhat ja mm. miten voisi yrittää tunnistaa potentiaalista tekijää. Yksi ystävistäni sanoi jotenkin, että kyllä hän mielestään melko hyvin tunnistaa sellaisen. Ja minä istuin viereisellä penkillä. Viime keväänä taas moisia mietteitä aivan liian vakavasti ja syvällisesti läpikäynneenä... Kait minä sitten osaan pitää kulissini riittävän hyvin päällä ettei se toisille liikaa näy. Ainakaan.... Tai sitten olen vain erakoitumassa enemmän ja enemmän noista(kin) ystävistäni. Ei, sitä en usko, mutta... kuitenkin... outo tuo tilanne oli minulle. Mietin jo, mitenkähän tuo keskustelu etenee, mutta eipä nyt onneksi kovin pitkälle.

Kolmas - tai neljäs - kesään liittynyt erinomaisen hieno juttu oli äitini 80-vuotissyntymäpäivät, johon hän oli kutsunut myös vielä elossa olevansa lähisuvun. Joista onneksi suurin osa pääsi osallistumaan. Jolloin itsekin pääsin tapaamaan ihmisiä, joista useita näin viimeeksi häissäni vuonna 1983. Joitakin en ollut nähnyt koskaan (siis jälkikasvua), mutta oli niin mukavaa todeta, että kyllä serkuilla vielä on jotakin keskusteltavaa toistensa kanssa. Ja kun äitini oli niin tyytyväinen tilaisuuteen, niin helppo siinä oli itsekin tuntea tyytyväisyyttä – täysin ilman omaa syytä.

Muuten kesä meni paljon mökillä – niin yksin, yhdessä lasten ja yhdessä myös tyttöystäväni kanssa. Välillä myös irtiottoja sieltä tehden. Itse olin ajatellut viettää paljon aikaa siellä niin rahapulani takia kuin myös päästäkseni helposti vesijuoksemaan ennen lonkkaleikkaustani. Mutta kun ei pääse yksin tekemään noita päätöksiä tai on muuten niin ”joustava” niin ei se nyt ihan niin hienosti mennyt. Mutta pääsääntöisesti kuitenkin.

Tyttöystäväni kanssa on mennyt vaihtelevasti – joskus tosi mukavasti ja joskus hieman huonommin. Välillä tuntui kyllä, että meidän välillämme on jotakin melkoisen suurta epävarmuutta. Puolin sun toisin, mutta tällä kertaa kyllä ehkä enempi sillä toisin- puolella. Mutta tästä tulen varmaankin kertomaan erillisessä kirjoitelmassa hieman enemmän. Joten ei siitä tällä erää enempää.

Työuralla – siinä nyt puuttuvalla – ei oikein mitään uutta päässyt tapahtumaan. Paljon laitoin edelleenkin hakemuksia, mutta ehkä en ole ollut ihan täysillä hakemisissani mukana, kun oli takaraivossa tuo odotettavissa oleva, mutta loppuun saakka kuitenkin epävarmuuden peitossa ollut lonkkaleikkaus. Ei ollut oikein pokkaa olla kertomatta siitä, mikä nyt sitten ei niin kovin hyvää vastaanottoa tainnut saada hakijoiden parissa. Mutta omapahan oli valintani – kusettaminen ei nyt kuitenkaan ole mun juttu. Ja kuten taidan olla jo luvannut, tuosta keski-ikäisen työnhausta jossakin vaiheessa melkoisella varmuudella lisää.