Non niin, pitkästä aikaa... Aivan liian pitkästä aikaa, jos tarkoitus oli alunperin kirjoittaa omia tuntemuksiaan ulos. Vaikka monta kertaa olinkin taas tarttumassa härän sarviin. Jossakin vaiheessa vuosi sitten kesällä alkoi tuntua, etten ehkä sittenkään halua asioita näin hoitaa vaan ehkä olisi helpompaa ja parempi puhua asiasta ihan livenä jonkun kanssa. Yksikseen kirjoittaminen ilman, että kukaan siitä tuntuisi olevan pahemmin kiinnostunut, ei tuntunut siinä vaiheessa palkitsevalta. En nyt mitenkään moiti ketään muita kiinnostuksen puutteesta – taisi itselläni vain olla hieman väärät odotukset ja kuvitelmat. Kukapa tällaisesta äijänköriläästä olisi todellakaan kiinnostunut. Nyt kuitenkin palautettu maan pinnalle ja todellakin teen tätä lähinnä itselleni. Aikuisten oikeasti. Kun en sitä keskusteluyhteyttä ole kenenkään kanssa saanut muodostettua ja jotakin kuitenkin sisällä kyti.  Alkoihan tuntua viime vuonna jopa siltä, että elämä muutenkin alkaa mennä parempaa rataa. Luonnostaan. Oli elämänuskoa ja toivoa - ainakin hetkisen... Luulin, etten sitten enää tarvitsisikaan tätä purkautumista... vaan pystyisin alkamaan elämään uutta elämääni tasapainoisena ja tulevaisuuteen luottaen.

Niin se vain luontoemo tikanpoikasiaan yllättää ja välillä myös katalasti kohtelee. Ei mennyt noin hienosti. Jonka takia täällä taas.... todennäköisesti tällä kertaa hieman varmemmalla jatkolla, koska nyt todellakin tuntuu siltä, etten valitettavasti saa tätä tuskaa pois sisältäni ehkä mitenkään muuten kuin purkamalla sen vaikka väkisin ulos. Joten vaikka se varmaan monasti vaikeaa tulee olemaankin, olen vakaasti päättänyt saada ulostettua itsestäni mahdollisimman paljon pahoinvointiani. Jos vaikka sitten pystyisin helpommin unohtamaan tai turruttamaan menneisyyden ja ajattelemaan tulevaisuudesta myönteisemmin. Ettei menneisyyteen liittyvät asiat saisi minua enää raiteiltani niin helposti kuin nyt vielä näyttää olevan laita.

Oli nimittäin tämä kevät todella vaikeaa aikaa. En uskonut enää sellaista kokevani vaan olleeni jo pahimman yli. Suorastaan lähestulkoon parantunut kaikesta. Hallelujaa...  Aikanaan eroni jälkeisenä kesänä mökillä pidin jo köyttäkin kädessäni miettiessäni, mikä puu mahtaisi olla paras... kun tuntui joskus niin pahalta, ettei vaan uskonut selviävänsä. Mutta sitten jotenkin alkoi asiat helpottamaan ja monta vuotta meni suhteellisen hyvin – no luonnollisesti se tosiaankin oli suhteellista. En nyt ainakaan moneen vuoteen kovinkaan itsetuhoisa ollut vaikka aina välillä elämänilo ja -usko olivatkin pahasti kadoksissa. Välillä taas täyttivät sielun ja mielen niin, että leijuin lähestulkoon ilmassa. Vuoristorataa siis liikaa, mikä selkeä merkki siitä, ettei kaikki vielä ollut kohdallaan. Nyt alkuvuodesta pitkästä aikaa elämän jatkamisen mielekkyys alkoi tuntua kyseenalaiselta... palaan syihin myöhemmin, mutta eihän ne tietenkään mitenkään ulkopuolisen näkövinkkelistä objektiivisesti katsottuna ehkä kovin kummoisia ole jos aina omastakaan mielestä. Mutta kun se kamelin selkä, se kamelin selkä.... No, ehkä nyt - tai kyllä ihan oikeasti senkin takia, että päätin jatkaa tätä kirijoittamista - taas hieman valoisampi vaihe alkamassa ja vaikka moni asia ei olekaan kohdallaan elämässäni, noita ilonkin aiheita tunnistaa taas paremmin.Toivottavasti joka päivä lisää.

Tässä nyt siis turhankin melankolinen uudelleenaloitus. Mutta jostakinhan se pitää aloittaa. Ehkäpä tämä nyt sitten on nk. dekkarityyppinen aloitus että arvoitukseksi moni vielä jää. Saa nähdä, mitä seuraa. Vai seuraako ;-).