Kovinkaan moni ei varmaankaan aikoinaan ole voinnut välttyä katsomasta Titanicia ja epäilisin, ettei tuo Moulin Rougekaan niin “outo lintu” ole. Olin tyttäreni kanssa mökillämme äitienpäivän aikoihin ja sinne oli jäänyt tuo Titanic, jota neiti sitten rupesi katsomaan. Eli minäkin samassa tilassa oleilevana sain osani suuresta romanttisesta draamasta. Rupesin vaan yht´äkkiä miettimään elokuvaa hieman toisesta näkövinkkelistä tiettyjen muistojeni palautuessa mieleeni. Eli ajatukseni alkoi pyörimään sen ympärillä, miten se ymmärtääkseni ylempään luokkaan kuuluva sulhanen sai huomata morsiamensa löytäneen toisen mielitietyn. Hollywoodin keinoin tuosta houkasta sitten tehtiin paha paatunut ihminen – mikä kyllä elokuvan kautta hyvin välittyykin, onhan se hyvä elokuva. Ja sitten tosiaankin muistojeni kautta palasin joskus 2000-luvun alussa silloisen vaimoni kanssa elokuvateatterissa katsomaamme Moulin Rougeen. Jossa niinikään oli muistaakseni jonkinmoinen kolmiodraama, jossa Nicole Kidmannin esittämä kaunotar valitsee ilkeän omaa hyvää tavoittelevan (?) herttuan sijaan rakastetukseen köyhän kirjailijan. Ja jälleen hollywoodilaisittain on hyvinkin selvää, ketkä ovat tarinan sankareita ja kuka pahis. Muistanette ? Jos se nyt siis noin meni...

No, syy miksi tuo elokuva muistui mieleen liittyy luonnollisesti elokuvien tarinoiden yhteneväisyyteen ja vastaavia elokuvia on varmasti lukuisia muitakin. Ja erityisesti siksi tuo muistui, kun silloinen vaimoni yht´äkkiä samaisti itsensä Moulin Rougen sankarittareen ja minut siihen ilkeään herttuaan. Tuntui tosi pahalta koska itse taas olisin enempi ollut samaistumassa siihen köyhään idealisesti ajattelevaan kirjailijaan – mutta näemmä se oli vain oma tuntemukseni. Pirullisen paskamainen olo kun yli viidentoista vuoden yhteiselon jälkeen tuollaisen arvostelun saa taakakseen. Kuten varmaan ymmärrätte, tuo alkoi olla aikoja jolloin meidän avioliittomme taisi jälkikäteen ajatellen vetää viimeisiään. Itse en sitä silloin tiennyt, mutta exälleni taisi kaikki olla jo selvää kauraa. Näin ainakin minusta tuntuu nyt kun olen pystynyt miettimään elämäämme, tekemisiämme ja sanomisiamme.

Mutta tuohon kolmiodraamateemaan: Me kaikki samaistumme mielellämme elokuvan sankareihin tai sankarittariin ladaten mielemme sopukoissa aseemme pahiksia kohti tähdäten. Eikö niin ? Mutta miettikääpä asiaa vaikkapa noiden kahden elokuvan kolmansien pyörien kannalta ! Miltä teistä tuntuisi voimattomana nähdä oman rakastettunne alkavan liehiköidä muita miehiä – mahdollisesti useampiakin ehkä vain teitä kiusatakseen. Te ette tietenkään enään siinä vaiheessa saa kovinkaan säällistä kohtelua, mutta päähänne on kuitenkin fiksoitunut ajatus, että jospa tämä on vain hetken mielijohde ja kohta kaikki palaa kuntoon – teidänkin kannaltanne. Ja puhutaan siis sellaisesta henkilöstä, jonka vuoksi voisitte hyvinkin antaa oman henkenne hänen henkensä pelastamiseksi.

Tyhmää ja täysin irrationaalisen järjetöntähän se on, mutta kuka muka pystyy selittämään rakkauden iloa, tuskaa ja muita tuntemuksia järjellä. Onhan sitä toki jotakin kemiallisia selityksiä löydetty ja kait jotakin psykologistakin, mutta kaikesta huolimatta melkoista tuntematontahan se ainakin useimmille on. Varsinkin ujommille ihmisille, joille moisten tuntemusten ymmärtäminen on yleensäkin harvinaisempaa sorttia. Ja kun vielä sattuu menemään naimisiin varsinaisen ensirakkautensa kanssa, niin.... kuten minulle kävi, kokemattomalle ja ujolle, joka kietoutui mielestään maailman kauneimman naisen pauloihin hyvinkin nopeasti ensitapaamisen jälkeen. Tuolla toisella tosin oli kokemusta sitten hieman enempi, mutta eihän se haittaa jos molemmat ovat samassa joukkueessa, eihän... no ei varmaan, jos todellakin olette siinä samassa joukkueessa, mutta tarkistakaa nyt ihmeessä että niin on laita. Minä taisin huomata hieman liian myöhään, ettemme tainneet olla oikeastaan koskaan samassa joukkueessa. Mutta nyt mennään jo tämän tarinan asian sivuun eli siitä ei sen enempää.

Miettikääpä nyt tuoksi kolmanneksi osapuoleksi äsken kuvaamani untuvikko ja miten sellaisen ihmisen ajatustenkulku mahdollisesti voisi mennä. Ainakin itse yritin viimeiseen saakka korjata avioliittoamme – löytäen syitä niin paljon itsestäni, luvaten parannusta ja myös niitä toteuttaen. Exäni oli hyvinkin mahdollisesti yhdessä vaiheessa parhaiten hemmoteltu nainen koko maassa. Mutta ei. Mikään ei auta, ei edes se, että lapsemme joutuisivat eroperheen arkeen. No ei lapset tietenkään voi olla ainoa syy yhdessäpysymiseen, se on selvää. Muutakin on löydyttävä. Melkoinen kolaus vaan on, kun tajuat, ettei tuota muuta ainakaan toisen mielestä edes ole ollut koskaan. Näin jälkikäteen ajatellen eromme olisi pitänyt tapahtua paljon aikaisemmin – jostakin kummasta syystä vaan exäni halusi pitkittää asiaa. Tai kyllä minulla omat näkemykseni siihen syyhyn on, mutta siihen palataan sitten ehkä joskus myöhemmin.

Ja sitten taas noitten elokuvien kolmansiin pyöriin ja omaan samaistumiseeni heihin (niin, nykyään osaan ehkä paremmin heihin samaistumisen taidon). Voin hyvin kuvitella, että tunnekuohun vallassa oleva jätetty tai jätettävänä oleva henkilö syyllistyy väärin toimimiseen – jopa rikolliseen toimintaan. En minä sitä silti hyväksy. Kyllä minäkin menin sellaisen henkisen helvetin läpi omassa mielessäni, että piti oikein ruveta välttämään tilanteita, joissa moisiin asioihin ajatukset voisivat karata. Vaikka aivan turhaahan se oli kun viimeinen ajatus ennen unia oli valitettavan sama kuin se ensimmäinen herätessä – ja molemmissa tilanteissa kyyneleet silmissä, samoin kuin aina suihkussa yksin ollessa ja niin usein muulloinkin. Minua suoraan sanoen pelotti itseänikin, miten synkkiä ajatuksia sisälläni koin. Jos niistä silloin olisin jollekin puhunut, poliisi tai ainakin mielenterveydenhoitaja olisi varmaan pikana kiikutettu paikalle. Olin silloin kovasti miettimässä tällaista nettiinpaljastamista, mutta varmaankaan aika ei vielä ollut kypsä enkä ollut päässyt prosessoimaan mietteitäni ja tuntemuksiani riittävästi.

Onneksi nuo olivat vain ajatuksia, mutta on se vain kamalaa tajuta, minkälaisia niin itselle kuin muillekin tuhoisia ideoita ihmismieli voi sielun synkissä syövereissä synnyttää. Joillakin valitettavasti nuo ajatukset voivat viedä mukanaan ja joudut Tähtien sodan termein “pimeän tuolle puolen”. Kenen tähän on syy, tuon pahoinvoivan yksilön yksinkö ? Ottaako näissä tilanteissa se tarinan “sankari tai sankaritar” mitään vastuuta asiasta? Pitäisikö ottaa ? Vai mitä mieltä olette ? Omasta mielestäni vastuu on useammilla eikä yksin sillä pahoinvoivalla – ne muut vaan erittäin harvoin mitenkään enään siinä vaiheessa hoitavat omaa osuuttaan kun ovat niin tähtisilmäisesti suuntaamassa auvoiseen onnelliseen tulevaisuuteen. En minä tässä tarkoita yhdessä pysymistä, mutta ero ja jättäminen kyllä pitää pystyä tekemään siirtämättä kaikkea syyllisyyden taakkaa toiselle (ellei se todellakin ole täysin perusteltua) ja siten, että toisellakin on mahdollisuus jatkaa ihmisarvoista elämää mahdollisimman pian eron jälkeen. Toisen ihmisen itsekunnioituksen ja oman arvon tunnon tuhoamisen sijaan monen jättäjän voisi olla hyvä ottaa enempi tuskaa itseensä kuin heittää sitä toisen niskoille. Vaikkakin harvemmin se noin tapahtuu, päinvastoin. Ja jo se, että heti alkuvaiheessa edes pyytäisi anteeksi, voi monelle merkitä paljon. Muistakaa se !

Näin sai siis pari leffaa ajatukset pyörimään. Ainakin itselleni on ollut tietyssä mielessä jopa surkuhupaisaakin havaita, että monia elokuvia, kirjoja tms. käsittelee mielessään hyvinkin eritavoin kuin nuoruudessa. Onko se siis sitä iän ja kokemuksen mukanaan tuomaa kyynisyyttä vai mitä ? Mene ja tiedä...