Mainitsin tuossa ”uudelleenaloituksessani” juhannusta ennen, ettei tämän vuoden kevät oikein ole mennyt putkeen. Lupaukseni mukaisesti yritän hieman valottaa omasta subjektiivisesta näkövinkkelistäni sitä, miksi noin ajattelen ja mikä sen mielestäni sai aikaan. Te mahdolliset lukijat saatte sitten toimia lautakuntana, kuinka hyvin mielestäni olen tässä tehtävässäni onnistunut;-).

Syitä on monia. Ja yleensä kuin asiat kasaantuvat ja alkavat melko samanaikaisesti kaatumaan päälle, siitä ei seuraa hyvää. Tämän on Siperia opettanut. Jopa minulle hyväkkäälle. Tosin omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen, että kuitenkin tässä on varmaankin vain yksi suurempi syy ja muut vaan ovat olleet lisäämässä tuskaa.

Noihin ”pienempiin” ensin. Veljeni (siis se elossa oleva ;-)), joka aikuisiällä aloitti viime syksynä opiskelemaan itselleen uutta ammattia, mistä hän todellakin myös pitää, soitti alkuvuodesta selkeästi humalassa mulle keskellä päivää ja keskellä viikkoa. Jolloin minulla vaan pimahti päässä ja jouduin lopettamaan puhelun sikseen hetken hänen humalaisen horinoitaan kuunneltuani. Laitoin takaisin samantien sähköpostin, johon pyrin lataamaan kaiken turhaumani häneen. Ja lähestulkoon hyvästelin hänet. Minuun vain sattui niin mielettömästi, kun koin että yhden veljen menetettyäni toinen halusi edelleenkin väkisinkin jatkaa samaan suuntaan tuhotakseen elämänsä.

No, hänen osaltaan asiat ovat nyt onneksi menneet myöhemmin keväällä parempaan suuntaan ja opiskelu todellakin on maittanut alkoholin sijaan (ehkä sitäkin, mene ja tiedä, mutta ei ainakaan minun suuntaani häiriöksi saakka näkyen). Ja menestystäkin on tullut, joka taas ruokkii sitä opiskeluintoa. Harmittavasti vain häneltä murtui jalka huhtikuussa (ilman alkoholia, jos olen oikein ymmärtänyt) ja sitten se vielä tulehtui toukokuussa. Joten loppukevät pipariksi, mutta keskustelevana ja ajattelevana ihmisenä ihan eri tasolla kuin tuolloin alkuvuodesta. Ja nyt kesällä alkaa jo taas pystyä liikkumaankin jotenkuten, vaikka jalka nk. ”paketissa” vielä onkin. Parempaa tulevaisuutta tällä rintamalla siis odotetaan – toivottavasti toteutuu.

Toinen, kategoriaan ”pienempi” ainakin nyt itse laittamani (vaikka sitä välillä hieman epäilenkin) syy pahaan olooni liittyy eittämättä työttömyyteeni. Tulen käsittelemään tätä aihetta myöhemmin syvällisemmin, mutta tässä yhteydessä kuitenkin sen verran, että kyllä se vaan ottaa mielestään ihan ammattitaitoisen ihmisen luonnolle kovasti, kun pakit tulee kerta toisensa jälkeen työpaikan haussa. Alkaa välillä mennä usko koko järjestelmään. Ja pahinta on, kun meinaa alkaa mennä usko itseen, omaan kykyyn, kompetensseihin, kokemukseen ja ammattitaitoon. Ovatko ne todellakin olleet vain omaa kuvitelmaa... Työttömyyteeni liittyen ”pääsin” alkuvuodesta työttömyyskorvauksen piiriin, joten sekin kolautti varmaan jotakin. Mutta tästä siis kokonaisuudessaan jatkossa melkoisella varmuudella lisää.

Kolmas syy löytynee terveydestäni. Minulla on tähän ikään tullut jo useampikin vaivoja, joista useimmat ovat kuitenkin tavalla tai toisella hyvin hoidossa. Mutta kun liikkuminen liukkailla, jäisillä teillä alkaa tulla satavuotiaan vaarin sipsutukseksi, jossa pitää jännittää molemmat jalkansa niin, että illalla saa venyttää niitä melkein tuntitolkulla nukkumaan pystyäkseen, alkaa melkoisen monella myös iloisuus pikkuhiljaa mielestä kaikkoamaan. Pitäisi liikkua, mutta kun se aiheuttaa tuskaa, niin ei oikein kiinnostaisi... Onneksi vesijuoksua sentää pystyy suht. kivuttomasti harrastamaan... vaikka motivaatiota siihenkin piti aina välillä etsiä oikein kunnolla, kun ei millään enään oikein tuntunut olevan merkitystä... No, nyt olen jonossa lonkkaleikkaukseen, joka odotettavissa alkusyksystä, joten ehkä silläkin rintamalla hieman valoisampaa odotettavissa. Ja tästäkin aiheesta myöhemmin ehkä hieman lisääkin – oman kirjoituksen verran, mahdollisesti ?

Neljäs, ehkä ”pikkuisista” pikkuisin syy löytyy suhteestani tyttöystävääni (haluan kuitenkin kutsua häntä siten, kun ”naisystävä” ei kuulosta niin romanttiselta eikä oikein sopivalta). Olen ollut pidemmän aikaa hämilläni suhteestani häneen. Onhan hän ihana ja nainen isolla N:llä. Rakastettava ja lempeä ja vaikka mitä... Mutta silti olen hämilläni, kun en oikein ymmärrä, mihin tämä suhde johtaa. Vai johtaako, pitäisikö johtaa, haluanko minä - ja haluaako hän - , että se johtaa ? Siis ihan oikeasti... Ja kun en oikein saa aina itsekään käsitystä siitä, mistä tilanne johtuu. Onko syy hänessä vai johtuuko tilanne siitä, että osa minusta on vielä menneisyyden vanki – niin mielestäni tosin hänestäkin osa, vaikka hän ei sitä itse myönnäkään. Vai mistä on kyse. Todennäköisimmin syytä on niin sepässä kuin suutarissa, mutta ehkäpä tästäkin enempi myöhemmin oman kirjoituksen kautta. Ettei pääsisi tuo punainen lanka katoamaan liikaa.

Ehdottomasti suurin syy kevään pahoinvointiini kuitenkin liittyy ainakin omasta mielestäni (ehkä siis olen tämän lausunnon perusteella vielä vainoharhainen tai ainakin harhainenkin ;-)) siihen, että jollakin tavalla varmaankin tajusin tähän saakka lopullisimmin eli siis mielestäni ilman mitään epäilyksen häivää, missä jamassa suhteeni exääni on. Ja ymmärsin, ettei näkyvissä ole yhtään parempaa. Joulun aikoihin tapahtui jotakin sinänsä yksittäisenä asiana pientä, mutta jatkumona useisiin aiempiin vastaaviin ja joihinkin muihinkin tilanteisiin ja varsinkin se, miten hän asiaa omalta osaltaan myöhemmin käsitteli, avasi silmiäni johonkin omasta mielestäni karmaisevaan. Olemme näemmä erkaantuneet hänen kanssaan niin eri maailmoihin, että järkevä vuoropuhelu ja kanssakäyminen tuntuu ainakin tällä hetkellä lähestulkoon täysin mahdottomalta. Nyt ei siis enää puhuta mistään ”miehet Marsista, naiset Venuksesta” -ilmiöstä vaan paljon suuremmasta erosta – ehkäpä eri galakseista. Ainakin minun tulkintani mukaan. Tai ehkäpä olen vain kuumehouruinen hörhö. On nyt kuitenkin mennyt kaikki usko ja myös halu löytää parempaa yhteyttä häneen, kun joka kerta joutuisin kuitenkin pelkäämään jonkinlaista selkäänpuukottamista.

Vaikka lasteni kanssa olenkin jo jokunen vuosi sitten puhunut, että kanssakäymiseni heidän äitinsä kanssaan ei oikein tunnu onnistuvan ja pyytänyt heitä varautumaan, ettei meitä varmaankaan näy ainakaan kovin lähitulevaisuudessa samanaikaisesti heidän valmistujaisissaan, häissään tms. Niin sitten kun ymmärtää, että se todellakin taitaa olla se ainoa oikea totuus, tuntuu jotenkin epätodelliselta (jännää tosin on, että olemme ainakin tähän saakka pystyneet pitämään lapsemme pääsääntöisesti poissa näistä välienselvittelyistämme, luojankiitos). Ei asioitten pitäisi koskaan mennä sille tasolle, mutta kun en itse omassa kierossa ja varmaankin epäterveesti toimivassa päässäni löydä enää mitään muuta vaihtoehtoa, niin.... Itse kuitenkin vielä tähän kevääseen saakka hiljaa mielessäni uskoin ja toivoin, että jotenkin tilanne paranee ja löydämme tavan toimia toisiamme kunnioittavassa vuorovaikutuksessa – lastemme ja toki yhteisten ystäviemmekin takia. Joko siten, että minä pystyn jotenkin siirtämään syrjään hänen tekemisensä ja käyttäytymisensä tai että hän pystyisi jotenkin alkaa käyttäytyä minua kohtaan siten, että koen itseäni kunnioitettavan ja pystyn myös itse häntä kunnioittamaan. Edes ihmisenä. En enää kyllä vaimona eikä tietenkään pidäkään, koska hän on nykyään jo toisen miehen vaimo - toivottavasti kohtelee häntä minua paremmin. Äitinä hän aina on mielestäni ollut hieno ja arvostettava – vaikka viimeaikoina senkin osalta on ilmestynyt sadepilviä näköpiiriin. Toivottavasti ne ovat vain väärinymmärrystä, mutta... epäilyksen siementä on vaikea poistaa...

Mutta ei – enää en vaan valitettavasti oikein kykene siihen uskomaan, että asiat muuttuisivat – toivo kait se viimeisenä loppuu, mutta sekin hiipuu.... hiipuu... häipyy... häipyikö jo ? Vaikka aina pitäisi olla edes vähän niin luottamusta, uskoa kuin toivoa parempaan tulevaisuuteen, mutta mistä sen ottaa, jos ei ole mistä ottaa. Tuntuu kuin olisin lyönnyt lapsiani korville, pettänyt ja hyljännyt heidät. Satuttanut heitä enemmän kuin ketään saa satuttaa enkä silti ole heidän kanssaan nyt asiasta edes puhunut. Enkä toki meinaakaan. Olen miettinyt itsekseni ihan vakavasti, olisiko minun parempi lähteä jonnekin täysin muualle ja jättää heille jo tässä vaiheessa lopulliset hyvästit, kun en pysty tässä asiassa parempaan. Tai joissakin synkimmissä aatoksissani jopa lopettaa elämäni (hölmöä ehkä, mutta totta). En vaan osaa käsitellä tätä koko asiaa, se on ainakin nyt keväällä ollut niin iso möhkäle sielussani, että... No, tulen varmasti käsittelemään tätäkin asia oman mahdollisesti kieroutuneen analyyttisyyteni avulla, joten siitäkään ei tässä vaiheessa enempää.

Siinä siis syitä keväiseen pahoinvointiini. Tämä kirjoittaminen on minulle nyt tässä tilanteessa se ”elefantin syöminen paloina”, kun en edelleenkään näemmä kykene asioista kenenkään ystäväni tms. kanssa puhumaan naamakkain - jota käsittelinkin jo hieman aiemmassa kirjoituksessani. Toivottavasti se onnistuu ja totean eläneeni kevään jossakin harhaisessa painajaismaailmassa, josta sadunomaisesti herään auvoisaan eloon ihanaan ruusuntuoksuiseen maailmaan, missä kaikki asiat ovat hyvin ja kohdallaan. Jotenkin en vain usko siihen, mutta jos nyt kuitenkin pala palalta pääsisi siirtämään pahat asiat syrjään uusien parempien tilalle mahduttamiseksi, niin.... Jatkoa siis seuraa !

Ja kuten taisin jossakin jo aiemmin todeta, nuo synkimmät ajatukset olen saanut jo väistettyä, joten mitään hätänumeroon soittoja lienee turha tehdä ;-). Ainakaan ennen tarkempää analyysiä... Mutta täytyy kyllä sanoa, että sisäinen hyvinvointi on nyt juhannuksen jälkeenkin edelleen aivan liian ohuen narun varassa. Huomasin sen liiankin selvästi, kun meillä tuli jonkinmoista näkemyseroa siskoni kanssa ollessamme samanaikaisesti tyttäreni mukaanlukien mökillämme. Ei pahoja, mutta silti... Hän on – hienoa kyllä – oppinut suojelemaan itseään pahoin sanomisilta, mutta jotenkin se omasta mielestäni alkaa mennä jo yliherkkyyden piiriin, jos ei saa olla närkästynyt oikein mistään ilman, että hän ilmaisee loukkaantumisensa. Kyllä minun moinen pitäisi pääosin pystyä kestämään (vaikka huumorilla, kuten joskus tullut tehtyä) ja ymmärtämään esim väsymykseen vedoten, mutta nyt tässä tilanteessa tuokin tuntuu liialliselta. Eli Damokleen miekka roikkuu edelleen näemmä pääni päällä. Tämä nyt kuitenkin pieni viime päivien lisäjuonne, josta joissakin myöhemmissä kirjoituksissa mahdollisesti lisää.

Eli nyt ollaan jo loma-Suomen ajoissa, joten kaikille lukijoille, jotka työpaikasta saavat nauttia tai kärsiä: jos olette lomilla, hyvää lomaa, muuten kestämistä helteisessä työssä. Ja muille vain hyvää kesän jatkoa ! Seuraava kirjoitus voi tulla pian tai sitten ei....