Nyt sohaisen tietoisesti melko pirunmoista kusiaispesää, mutta silti: Mitä mieltä olisitte, jos sanoisin, että yhteishuoltoon päättyneen eroni jälkeen minulla ei mielestäni ole lasten harrastuksiin, ajanviettoon, kasvattamiseen yms. liittyviä velvollisuuksia vaan minä voin itse tehdä valintani, josko noudatan oikeudessa tehtyjä sopimuksia ja josko vien heitä harrastuksiin, maksan harrastuksiin liittyviä pakollisia maksuja, koska ehdin ottaa lapset hoitooni jne. Koska viime syksynä jouduin työttömäksi, voin luonnollisesti itse tehdä valinnan, paljonko nyt enää mielestäni kykenen maksamaan elatuskorvauksia - ei hätiä mitä vaikka nyt lasten äitikin on joutunut työttömäksi samoihin aikoihin ja on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa - omapahan on asiansa ja kyllähän sossusta rahaa saa. Täytyyhän minun nyt sentään päästä veneelläni huristelemaan pitkin lähisaaristoja ja -ulappoja - kun nyt kesäkin on taas tulossa.

Moniko on jo teroittamassa kirvestään ? Miettimässä kuumeisesti, kuinka meikäläisen ketaleen henkilöllisyyden saisi selville ja pääsis vaikka autosta kumit tyhjentämään jos ei muuta ??? Ei sillä lailla saa ajatella tässä meidän oikeusvaltiossamme !! Hyi teitä - jos sillälailla ajattelitte ! Mutta ettehän te, ettehän...

Täytyy kyllä sanoa, että piti sitä itseäänkin pidätellä niin henkisesti kuin fyysisesti hieman aikaa, kun moisesta tapauksesta kuulin tuttavani kertomana. Itse en siis ainakaan tietoisesti tuollainen ole - onneksi, mielenterveyteni takia - vaikka monia paheita varmaan omaankin. Muttta pani kyllä ihmetyttämään, millä tavalla jotkut ihmiset suhtautuvat eron jälkeiseen elämäänsä. Ei minullakaan mitkään hyvät välit ole exääni (siitä tulette varmasti kuulemaan lisää), mutta ei minulla silti tulisi mieleenikään tehdä sellaista, mikä haittaisi lapsiani ja heidän mahdollisuuttaan kehittää itseään niin koulutuksellisesti kuin harrastusten kautta.  Tiedän varsin hyvin, että eron jälkeinen elämä ei ole monestikaan eikä varsinkaan minun tapauksessani mutkatonta yhteiseloa, mutta jotenkin tuo kuulemani tapaus kyllä hätkähdytti pahemman kerran. Toivottavasti se on vain erittäin harvinainen poikkeus.

Mutta, mutta... tuo tapaus on pannut miettimään moisessa tilanteessa olevan pienten lasten äidin tilannetta yhteiskunnassamme. Apua ei meinaa löytyä mistään vaikka joka puolelta tuntuukin löytyvän voivottaluapua ja myötätuntoa. Vai mahtaako olla niin, ettei tuo äiti ole löytänyt oikeaa tahoa, joka pystyisi toimimaan riittävän jämäkästi ja nopeasti suurempien ongelmien välttämiseksi. Suuremmat ongelmat, mitä ne ovat. No, jos ei ole rahaa, ei ole ruokaa eikä pysty maksamaan laskuja eikä lainojen lyhennyksiä jne. Ja jos ei maksa laskuja, ne menee helposti ulosottoon tai jos ei lyhennä lainoja, ne laukeavat kokonaan maksettaviksi. Vai maalailenko nyt vain turhan synkkiä maisemia ???? Hmmm. sanoakaa te....